150 metrin kilpajuoksu
Oli loppukesä 1947. Edellisen vuoden aikana oli rakennettu uusi asuinrakennus saksalaisten polttaman tilalle. Muuttamaan uuteen taloon oli päästy joskus vuodenvaihteen jälkeen 1947. Talossa oli alhaalla tavanmukaiset huoneet, pirtti ja kaksi kamaria. Lisäksi yläkertaan oli valmiiksi rakennettu kaksi huonetta. Portaat menivät hirsikehikon ulkopuolelle rakennetun kuistin kautta. Vaikka pihapiirissä oli monta huonetta niin tyhjäksi ei jäänyt yhtään asuinkelpoista tilaa.
Uuden talon alakerrassa asuvat ukki ja mummi kahden, vielä naimattoman poikansa kanssa. Isä ja äiti neljän lapsensa kanssa. Yhteensä kymmenen henkeä samassa ruokakunnassa. Yläkerrassa Karuranta Vilppu nuorikkonsa Marqitin ja heidän vanhimman lapsensa kanssa. Tyhjäksi ei jäänyt jo 1945 rakennettu ensimmäinen väliaikaiseksi tarkoitettu pikkupuolikaan. Siihen muutti Juho Tiihonen, kolmen poikansa ja yhden tyttärensä kanssa. Väkeä oli, mutta oli myöskin hiljaisia ja rauhallisia hetkiä, niin kuin silloin kun tuo otsikossa mainittu kilpajuoksu tapahtui.
Olin yksinäni pihapiirissä omien touhujeni kanssa. Talon etelän puoleisella pihalla oli pieni ala nurmikkoa, jos olin kun huomasin kun pellon takana olevan talon suunnasta minua kohti käveli suunnilleen itseni kokoinen poika. Näin pojan silloin ensimmäisen kerran. Tuttavuuden teko ei sillä kertaa onnistunut, lieneekö nihkeä suhtautuminen vieraaseen poikaan johtunut siitä, että halusin puolustaa reviiriäni vieraalta tunkeilijalta. Olinhan koko pihapiirin miesväen suosikki ja kaikkien kaveri. Kauan siinä ei tuttavuutta tehty, kun aloin komentelemaan ja tönimään vierasta poikaa sinnepäin mistä hän oli tullut. Tässä vaiheessa piha ei ollut enää tyhjä. Ukki oli tullut pihalle ja hän näki toimintani. Ukki tuli meitä kohti kovaäänisesti minua komentaen lopettamaan vieraan pojan kiusaamisen. Siinä kahden metrin päässä seisoen, kädet housuvyöllä ukki sanoi ”Remmiä sinulle pitää antaa”. Silloin tajusin, että nyt on tosi kysymyksessä. Mieleeni ei kuitenkaan tullut pelko vaan uhma. Katsoin ukkia alhaalta päin, näin ukin jo uurteiset kasvot ja kumaraisen vartalon. Sinä hetkenä tajusin, vanha mikä vanha, ei hän minua kiinni saa. Samassa pinkaisin juoksuun, mutta ukki ei luovuttanut vaan lähti juoksemaan minun perään. Siinä sitten mentiin peräkkäin, ensin pihan poikki, pikkupirtin ja kellarin välistä’ polulle joka vei talon ohi kulkevalle tielle. Tiesin, että tie päättyi noin puolenkilometrin päässä olevaan Kuolajoen rantaan. Mihin sitten, kun joki estää pakenemiseni? Metsäänkö? Ajatus oli niin pelottava, että se sai minut hidastamaan juoksuani ja sitten pysähtymään paikalleni. Ukki tuli hengästyneenä luokseni, eikä enää tapaillut housuvyötä. Ukki tarttui minua kädestä ja kääntyi siihen suuntaan, mistä olimme tulleet.
Äänettöminä rintarinnan askeltaen kävelimme takaisin sinne, mistä olimme lähteneet. Piha oli tyhjä. Vieraspoika oli lähtenyt, piha oli jälleen minun. Ukin ja minun väliseen toveruuteen tuo äkisti syntynyt kilpajuoksu ei vaikuttanut. Tunsin olevani Ukin suosikki poika, useiden lastenlasten joukossa. Tämä toveruus luultavasti johtui siitä, että asuttiin samassa taloudessa. Toinen seikka jonka uskon myöskin vaikuttavan meidän väliseen toveruuteen oli se, että minusta näki jo nuorena, että aikuiseksi kasvettuani tulen varreltani muistuttamaan ukkia. Lyhytkasvuinen juureva varsi lyhyet jalat tukevasti maanpinnalla. Ukin ja minun välinen toveruus kesti aina ukin kuolemaan asti. Ukki kuoli juuri 83-vuotta täytettyään joulukuussa 1965.
Olli Saariniemi 30.4.2025
