1700-luku: peltoviljely, karjanhoito ja knihtikondrahti, majavan pyynti päättyy

Asukkaat maksoivat veroa sekä Ruotsille, että Venäjälle. Tämän he katsoivat jopa eduksi, koska näin saivat käyttää hyväkseen kahden valtion alueita.

”Merkillinen seikka, että Kuolajärwi muinaisina aikoina kuului kahden eri wallan, nim. Venäjän ja Ruotsin alle. Kummaltakin puolelta tuli tänne joka talvi weronajaja, jolloin myös oikeutta istuttiin ja riita-asiat ratkaistiin. Tämä seikka muuttui ruotikotrahdin kautta w. 1789, jolloin Kuolajärvi samoin kuin Kuusamo wapautettiin weronmaksusta Wenäjälle, mutta rajarauhaa woimassa pitääksensä sitoutuiwat he asettamaan määrätyn luwun jääkäreitä. Wenäläiset wihoissaan siitä kielsiwät jauhon tuonnin Wienan meren rannalta, josta tämä maakunta silloin niin kuin nykyaikanakin sai leipäaineensa. Tätä kauppaa ei kuitenkaan taittu estää, waan sitä harjoitettiin edelleen niin kuin ennenkin, waikka salaa.

Yllämainitun ruotikondrahdin kautta wapautettiin Kemijärvi, Kuusamo ja Kuolajärwi ikuisiksi ajoiksi isosta jaosta, ja owat wiimeksi kuluneena kesänä käyttäneet tätä etuoikeuttansa tänne aiottua isoa jakoa pois kieltämään. Se jauhokaupan kielto, jota tässä wasta mainittiin, peruutettiin niin pian kuin koko Suomi tuli Wenäjän wallan alle. Sitten rupesi jälleen, niin kuin luultavasti jo ennen kieltoakin oli tapahtunut, eräs Wenäläinen kauppamies Kouwasta (Wienan meren tienoilla) joka talvi pororaidolla kuljettamaan tänne jauhoja ynnä muuta kalua, ja tavarat täällä myytyänsä palasi hän takaisin, wieden myötänsä sekä rahaa, että kaikenlaista metsänriistaa.” ( J. F. Thauvòn).

Lappalaiset pelkäsivät ison jaon lisäävän uudisasutusta, joka turmelee heidän elinkeinonsa.

Kauppaa käytiin turkiksilla sekä itään, että länteen.  Lisäksi tarjottiin lihaa ja kapakalaa. Myyjät toivat hamppua, kankaita, nuoraa, lankaa, vuotia, jauhoja, leipää, voita, silavaa, juustoa, suolaa, taoksia, patoja, kattiloita, kirveitä, nauloja, pyssyjä, lyijyä, ruutia, vaski- ja hopeataoksia, käsityötuotteita ja rihkamaa, myöhemmin viinaakin.

Kauppa ei ollut vapaata, vaan hallitusten määräyksiin perustuvaa. Ostaja maksoi käypää arvoa joskus jopa huikeasti huonommat vaihtohinnat turkiksista. Siksi käytiin paljon salakauppaa, jonka estäminen suurissa erämaissa oli mahdotonta. Lappalaiset väittivät, että jos he eivät saisi käydä kauppaa venäläisten kanssa heidän kävisi huonosti.

1700-luvulla nousi Kemijärveltä Kemi ja Tenniöjokea ylös Sigfrid Erkinpoika Halonen l. Salla (s. 1703, k. 1788) asumaan Saijanniemelle. Uudisasukkaan tulo ei ollut kuitenkaan saijalaisille mieleen. Tapauksesta kertoo J. F Thauvòn:

”Saijaan siirtyneestä Halosesta sanotaan, että koska hän alkoi Suomeksi elää, wirittäin satimia metsään ja laskien rysiä weteen, niin Lappalaiset, näitten tienoin sen  aikaiset warsinaiset asukkaat haastowat hänen käräjiinsä, joissa hän tuomittiin piiskattavaksi, ja hänen sanotaan rangaistuksensa kärsineen Kyläselässä länsipuolella Sallajokea. Syynä tähän kummalliseen tuomioon sanotaan olleen se, että Lappalaiset, jotka silloin suurella innostuksella ja menestyksellä harjoittiwat majawanpyytöä näillä tienoilla, pelkäsivät hänen kalakeinoilla ollessa karkoittawan majawat heidän asumapaikoistaan.”

Sigfrid otti opikseen ja muutti Kursuun.

Majavanpyyntioikeus oli 1700-luvun alkupuolella lappalaisilla, joita saijalaiset olivat. Peuran ja majavan pyytö oli tärkein ja myös ajoittain tuottoisaa elinkeino. Pyyntikuntien pyyntialueiden rajat olivat sopimusluontoisia. Pyynti oli yhteistä. Kaikki saalis tuotiin ikivanhan lappalaisten saaliinjakotavan mukaan kyläyhteisölle ja jaettiin tasan perheiden kesken.

Voitonhimon takia peuraa ja majavaa alettiin pyytämään liian ahneesti. Kannat vähenivät, vaikka pyytöä laajennettiin hyvin laajalle alueelle. Vaadittiin, että on nimettävä joet, joissa tietty pyyntikunta saa pyytää. 1700-luvun lopulla majavanpyynti heikkeni, mutta kaiken muun riistan: oravan, karhun, näädän, ja kärppien metsästys oli tuottoisaa.

Poroja pidettiin peurojen houkutuseläiminä sekä kanto- ja vetojuhtana. Peuran pyynnin heiketessä siirryttiin vähittäin poron hoitoon, joka aika-ajoin lisäsi peurakantoja.

Naimakauppoja tehtiin uudisasukassukujen kanssa. Mukana tuli uusia elinkeinoja pyyntielinkeinojen rinnalle. Osa rakensi savupirtin puusta kyhätyn kodan tilalle. Tehtiin pieniä peltotilkkuja, joista saatiin tärkeä ravinnon lisä. Puolet niistä oli ohralla, yksi neljäsosa ruista ja yksi neljäsosa kesantoa. Peltoviljely eneni vuosi vuodelta, mutta pettua pantiin silti leivän jatkoksi hyvinäkin vuosina. Karjanhoidosta tuli tuottava elinkeino, oli hevonen, lehmiä ja lampaita. Jokivarsissa oli niittyjä, joiden tuotolla elätti hyvin karjan talven yli. Joella kalastettiin rysillä verkoilla ja nuotilla, mutta tuotto oli heikko.

Kolmannessa polvessa, Tuomaksen pojanpojan Gabrielin jälkeen suvut ja talot jakautuivat kolmeen haaraan, heidät merkittiin maakirjoihin uudisasukkaina ja he saivat verovapauden:

Johan (1717 – 1780) siirtyi ensimmäisen asuinpaikan alapuolelle joen niemeen ja perusti talon Saariniemi l. Ylitalo nro 6. Kansan kielessä taloa ja sukua kutsutaan ”Jussiksi”. Oliko syynä se, että jokin talon isännistä oli aina Juho nimeltään? Jussilta ovat lähtöisin Ylitalot, Vaaralat, Törmäset ja Miulukset. Talojen kutsumanimiä ovat Alatalo, Alimainen, Siirtola, Törmälä ja Tasala.

1800-luvun vaihteessa muuttivat Olli Ollinpoika Korja (1777 – 1852)  Korjan kylästä taloon nro 5. Jälkeläisten sukunimiä ovat Ylitalo (kutsumanimi Korja) ja Lahtela. Kuhmitsan sukua oleva Matti Tuomaanpoika Törmänen (1776 – 1850) muutti Nousulta Saijalle nro:7.

Nuorempi veli Hannu (1724 – 1782), joka sai verovapauden v. 1750, jäi asumaan Saariniemi nro 5 taloa, joka lienee ollut suvun ensimmäisellä asumapaikalla, nykyisen  Lahtelan paikalla. Saariniemen sukua tällä hetkellä edustavat Pekkalasta lähteneet suvut: kutsumanimeltään Pekkala, Viertola, Poikkila, Koskela ja Mattila. Kaikki sukunimeltään Saariniemiä. Hannun pojalla, Pekka Saariniemellä (1746 - kuoli Venäjällä) oli hyvät pellot ja niityt, mutta hän oli laiska.

Veljeksistä nuorin, Gabriel (1727 – 1791), muutti Kotalaan ja perusti talon Kotala nro:4. Gabrielin suku jakautuu moneen haaraan, joista Kotalan, Särkelän, Mukkalan ja Raatikan asukkaat suurelta osin polveutuvat. Hänen pojan pojan poika Pekka Pekanpoika Särkelä l. Saariniemi (1829 – 1913) muutti Saijalle taloon Saariniemi 5. Jälkeläisiä kutsutaan Ylitalon ja Erkkilän eli Ylimäisen suvuksi.

Saijalla on kahdenlaisia Törmäsiä, Ylitaloja ja Saariniemiä ja kutsumanimet vielä päälle. Perimätiedon mukaan nimien sekoitus osaksi syntyi pappien kulkiessa veneellä Kemijärvestä Sallajokisuuhun pitämään kirkonmenoja. Kirjat menivät sekaisin matkalla tulleessa haaverissa.