1800-luku: peuran pyynti päättyy, nälkäaika, kylä laajenee ja vaurastuu

J.F. Thauvòn kertoo Saijaa kohdanneesta nälän hädästä:

”Tämän wuosisadan toisella wuosikymmenellä oli Kuolajärwellä kowa aika, joka nykyisen miespolwen mielessä kangastaa riutuwaisena kamalana muistona. Silloin oli seitsemän nöyrää wuotta peräkanaa. Pellosta ei saatu mitään, metsänriista oli kadonnut ja kalaa ei saatu ensinkään. Sanalla sanoen silloin oli nuusa (puute) kaikesta niin suuri ett´ei ennen eikä jälkeenpäin semmoista ole kuulunut. Asukasten täytyi paeta pois, mikä Wenäjälle, mikä Ruijaan, mikä minnekin. Suuri osa maita jäi silloin autioksi. Saijalla esim. oli siihen aikaan kolme taloa, joista kaikki asukkaat muuttivat Wenäjälle.

Sinne tuli sijaan uusi asukas Kursusta ja rupesi maita wiljelemään. Tällä jolla oli niin paljon maata, ruwettiin sen vuoksi maaherraksi kutsumaan. Mutta vihdoin palasivat entiset asukkaat jälleen ja ajoivat maaherran tiehensä.”

Maaherra oli Pekka Pekanpoika Halonen l. Kursu myöhemmin Saariniemi (1784 – 1835). Pekan jälkeläisiä ovat Saijalta Selkälään muuttaneet Saariniemet.

Nälkään kuoli saijalaisista mm. Gapriel Hannunpoika Saija (1750 - 1813), Venäjälle kuoli Pekka Hannunpoika Saariniemi (1746 - ?), Johan Johaninpoika Saija l. Saariniemi (1740 - ?), Hannu Johaninpoika Saija l. Saariniemi (s. 1760-luvulla). Pekka Pekanpoika Saija (1774 – 1809) kuoli Saijalle 35-vuotiaana ja hänen vaimonsa Anna Gaprielintytär Salmijärvi (1775 – 1811) kuoli Venäjällä.

Kylän shamanismista kertoo kaksi tarinaa: Kylältä katosi kaksi lasta, joita haettiin ja haettiin, mutta ei löytynyt. Jussilla asunut Jussiukko tai Peeriukko, lankesi loveen ja katsoi siellä mihin lapset joutuivat. Noiduttu lehmä oli lumonnut lapset. Ukko sai ohjeet niiden pois saamiseksi. Hän varustautui matkalle, käveli noin 25 kilometriä pohjoiseen ja tavoitti lehmän lapsineen Jauratustunturin ja Keppervaarojen välisestä kurusta. Riisui ohjeen mukaan itsensä alasti, jotta lapset vapautuvat lehmän lumoista ja sai heidät mukaansa. Siitä lähtien kurua on sanottu Lehmilaitumen kuruksi.

Toisen kerran oli Ukko matkalla kirkonkylään, kun hän poikkesi Särkelässä yöksi siskonsa taloon. Pani henget heinäkuormaa vartioimaan ja meni sisälle. Talon emäntä meni illalla antamaan lehmille heinävihkot. Hän huomasi, että veljen kuormassa oli hyviä Maltiojoen heiniä. Hän päätti ottaa vähän ja tarttui kiinni kuormaan. Ajan kuluttua tuvassa väki havahtui siihen, ettei emäntää kuulu. Ukko säikähti: ”Eihän se piessa mennyt siihen minun kuormaan”, meni ja päästi sisarensa. Hän tuli liikuttuneeksi ja lupasi, ettei enää pane vahteja kuormaa suojaamaan.

Poroja hoidettiin enemmän kylissä, joissa uudisasutus oli vanhinta. Keväällä kaadettiin luppopuita. Kesällä porot olivat vapaina ja syyspuolella ne haettiin, sikäli kuin löydettiin. Usein porot karkasivat peurojen matkaan tai katosivat muuten.

Peuran metsästyksessä oli Thauvónin mukaan lyhyt kukoistuskausi 1840- luvulla:

”..peurojakin löytyi siihen aikaan hywin wiljalta näillä tienoin. Joka kewät hiihdon aikana käytiin uurtoa ja lumihangen räwähtäessä sai moni peura surmansa uurtomiehen luodin tahi keihään kautta. Syksyllä lähdettiin taas Perttulin jälkeen porohärkäin ja wetokoirain kanssa uurtoa käymään, kymmenen peuraa vuodessa joka talolle ei ollut mikään erinomainen saalis. Muistomerkkinä tästä ajasta seisowat vielä liemujen jäännökset. Mutta moni lukijoistani saattaa kyllä arwella mikä kummitus tuo liemu lienee. Selitykseksi sanottakoon siis, että liemuksi kutsuttiin talli, joka rakennettiin metsään niitä porohärkiä wasten, joita tahdottiin pitää saapuvilla, ja joita tarwittiin kaikenlaisia kapineita kantamaan, koska syksyllä lähdettiin uurtoa käymään.”

Peuranpyynti loppui kokonaan 1800-luvun puoliväliin mennessä. Poronlihasta tuli yhä tärkeämpi ravinnonlisä, vuota, sarvet ja koivet käytettiin tarkoin hyödyksi. Poroja oli paljon. Laitumet olivat erinomaiset. Varsinkin Tuntsan laajat jäkälää kasvavat kankaat. Kuntakokous perusti 1884 Poronhoitoyhdistyksen. Saija kuului Sallan Pohjoiseen Poropaliskuntaan. Paliskuntien rajat muodostuivat Oulun läänin kuvernöörin porokokouksessa 29.8.1893 tekemän ehdotuksen mukaan. Kruunun mailla laiduntamisoikeus vahvistettiin senaatin kirjeillä 1898 ja 1903.

Porohommiin lähdettiin vähän ennen joulua, jos jäät kestivät ja lunta oli maassa. Tehtiin lattiattomia porokämppiä, joissa oli laverit, kivimuuri ja savureikä seinässä. Yöksi pantiin sammaltukko reikään. Pedot tappoivat 1800-luvun lopulla suuren osan porokarjasta. Lisäksi Venäjän lappalaiset varastivat poroja.

Kuolajärveläiset saivat huomattavia rahatuloja Norjan, Venäjän ja Tornion markkinoilta karjan tuotteista: voi, liha, tali ja sarvet, metsälinnuista ja turkiksista.

Asutus suomalaistuu, kieli muuttuu suomen kieleksi. J. Fellman mainitsee muistiinpanoissaan, että hänen käydessä Kuolajärvellä v. 1826 siellä lappia vielä yleisesti ymmärrettiin, vaikkakin suomen kieltä käytettiin enemmän.

Perimätieto kertoo, että Ales Miulus, joka on syntynyt 1867 osasi lapinkieltä niin hyvin, että pystyi puhumaan lappalaisten kanssa. Vanhempien on täytynyt puhua kieltä, jota opettivat Aleksille.

Paikannimet sisältävät sanoja, joiden merkitys ei Lapin kieltä ymmärtämättömälle avaudu. Osa näistä nimistä on saanut selityksensä eri teoksissa kuten Kuolajoki (Guallijokka, Guallijuku) = kalajoki, Sarivaara (Saarrevuarre) = mustikkavaara.

Vuosisadan lopulla lapset alkoivat käydä kiertokoulua, jota pidettiin jossain kylän pirtissä.

Kylä levisi jokivarsia myöten, yläpäästä kylää Sarivaaraan, Kuolajokivarteen, alapuolelta Tenniöjokivarteen (Siirtola ja Törmälä). Perimätiedon mukaan vaarassa on ollut Sarivaaran torppa, jonka paikasta ei ole tietoa.

Vaaraan muutti Jussilta Elias Vaarala (1839-1921) Vaarala nro: 34, samoin Juho Erkki Ylitalo (1861 – 1920) seuraavasta sukupolvesta Tasalaan. Vaaraan muutti Saariniemestä myös Olli Saariniemi eli Vitikka (1845 – 1911), ”Jouto-Olli” Ollilaan. Hän möi osuutensa Saariniemestä Korjan talosta lähtöisin olevalle Antti Lahtelalle. Ollin veli Juho Erkki Saariniemi (1848 - ?), ”Pitkä-Erkki” muutti Pekkalaan. Vaaralaan nro: 34, muutti myös Erkki Pekanpoika Saariniemi l. Vaarala (1848 – 1893), jonka pojat kuolivat jo nuorena. Vaaraan rakensivat talonsa ja peltonsa myös Kuhmitsan suvusta polveutuneen Törmänen ja Uutelassa Kaunisharju.

Asuinpaikkaa muutettiin parhaimmassa nuoruusiässä. Kaikille ei ollut tilaa entisissä taloissa. Uusi talo ja pellot rakennettiin vaiheittain ajan kanssa. Se kesti vuosia. Tasalan rakentaminen vei kymmisen vuotta. Hirret kuivattiin taapelissa. Rakennus seisoi ja painui vuosia kehänä katto päällä ja sisustettiin huone huoneelta tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Vauraat pirtit, joissa olivat jo kivestä muuratut savuhormit, olivat suuria. Suurimmat 10 m leveitä ja 20 m pitkiä. Pihapiireissä oli runsaasti kaikenlaisia rakennuksia: Navetta, talli, puoji, riihi, aitta, tollia ja sauna. Pellot oli aidattu elukoilta. Kasvatettiin ohraa ja joskus ruista ja tietysti perunaa ja naurista.

Piiriä pyörittiin harjussa, Kolsanharjun ja Kaunisharjun välisellä tasanteella, jossa nykyään on tie.