Saija-Pirtistä loistaa maailman pienin jazzfestivaali

K. Anttonen

Pääsiäislauantain ilta hämärtyy Saijan hiljaisen kylätien ylle. Koirat pitävät ainaista vuorohaukuntaansa ja tuuli humisee honkien latvoissa. Mäenrinteessä, kuraisen pihan saartamana seisoo vanha, komea punaiseksi maalattu lautarakennus, jonka huuruisista ikkunoista loistaa lämmin keltainen valo.

Kuin korppi kevätsoitimella houkuttelee Jukka Perko saksofonillaan laulaja Johanna Iivanaisen mukaan joikuteemaan. Mikko Iivanaisen kitara sytyttää pohjoisen tummuvalle taivaalle välkkyviä tähtiä. Kiireiset askeleet lätsähtelevät metsänreunan puuseesta pihan yli ja raput ylös pääovelle. Lippalakissa lukee Metsäliitto. Raottuvasta ovesta valo ja musiikki karkaavat kylälle ja alas joenrantaan mykistäen hetkeksi haukunnan oudoilla äänillään. Jokavuotinen, yhden illan ja maailman pienimmäksi mainostettu jazzfestivaali, Saijazz on saapunut jängän laithan.

Saijan kylä on pieni kiemura tien varressa. Muutama savu ja kauppa sekä Saija-Pirtti, joka on entinen työväentalo. Saijan kyläyhdistys sai talon hallintaansa 1995 ja on entisöinyt sen museoviraston ohjeiden mukaisesti värejä ja kukkaverhoja myöten.

Lipunmyynnissä ei ole enää ruuhkaa, sillä konserttisali on pakkautunut ääriään myöten täyteen hyvissä ajoin. Viimeisinä tulleet kurkistelevat ovensuusta toistensa olkapäiden ylitse. Eläkeläisenä päiviään viettävä Olli Saariniemi myy jatseihin lippuja ja toimittaa samalla järjestysmiehen virkaa. Hänellä on aikaa ja halua olla mukana palkattomassa kökkähommassa.

Sivuhuoneen baarin ovesta leijailee höyrytetyn makkaran ja oluen imelä tuoksu. Nurkassa kököttää vanha Porimatti. Metsäliiton mies ilmestyy ovelle viimeisiä vaahtoja pyyhkien: "Vieläkö ne vinguttaa?" Raapaisee lippalakin takaraivolle ja liittyy ovensuuhun jonon jatkoksi kuulemaan illan antia.

Saijan kylässä asuu noin 150 asukasta. Saija-Pirttiin on kuitenkin ahtautunut reilusti enemmän väkeä. Lupakirjan mukaan tilaisuuteen saisi myydä 170 lippua. Olli Saariniemi tunnustaa, ettei tunne läheskään kaikkia jatseille tulleita - eikä oikein tiedä edes lukumäärää. Paljon on kuitenkin oman kylän väkeä ja lopuilla on jokin vanha kontakti Sallaan - sukulaiset tai kalakaveri.

- Tämä on pieneltä kylältä hirveän suuri ponnistus. Budjettimme kohoaa yli viiteen tuhanteen euroon, vaikkemme kykene edes maksamaan palkkaa soittajille. Vastaamme soittajien matkoista, asumisesta, kuljetuksista ja muista kuluista. Kaikki työntekijät ovat vapaaehtoisia, kertoo Erkki Yrjänheikki, yksi tapahtuman puuhamiehistä.

Hänen mukaan orkestereiden houkutteleminen Saijalle ei ole ollut ylivoimaisen vaikeaa. Laatukin on ollut erittäin hyvää. Toissa vuonna Saija-Pirtillä musisoi Vesa-Matti Loiri, viime vuonna Trio Töykeät ja tänä vuonna pääesiintyjäksi tuli Jukka Perko yhdessä Johanna ja Mikko Iivanaisen kanssa. Orkestereiden valinnassa on aina pyritty monipuolisuuteen.

- Meillä on täällä pitkät musiikilliset perinteet, sillä jo 1600 -luvulla on Kaunisharjulla tanssittu katrillia. Ja pitäähän meidän kerran vuodessa saada tänne jotakin kulttuuria, korostaa Yrjänheikki.

Mutta mikä houkuttelee huippumuusikot vuodesta toiseen kauas Lapin perälle erämaiden keskelle ilman keikkapalkkiota? Jukka Perko selittää, että on juhlaa päästä käymään Sallassa ja Saijazzeilla.

- Täällä on aivan ainutlaatuinen tunnelma ja ihmiset ovat ihania, Perko hehkuttaa.

- Jos ajattelee vaikkapa Helsinkiä, niin siellä on tarjolla niin paljon kaikkea. Täällä asiat sen sijaan ikään kuin polarisoituvat: pikkukylällä kaikki ovat tässä tapahtumassa mukana.

Perkon orkesterin ohella tämänvuotisilla Saijazzeilla soittivat Old New Bothnia Quartet sekä Biggiz - big band.

Ja kun konsertti on viety loppuun riemukkaiden aplodien saattamana, kerätään salin tuolit pois ja pistetään tanssiksi. Koirat saavat taas vuoden haukkua rauhassa ilman sitä "vingutusta".