Kesä 1942 Saijalla: Tenniön silta räjäytettiin - ja konekiväärin piippuun katsottiin

Kirjoittanut: Tapio Nevala

Haastattelut:
Olli Saariniemi: Hannes Saariniemi, Esko Saariniemi, Kalle Vaarala, Antti Lahtela
Tapio Nevala: Johannes Paldan

Saijan kylä sijaitsee nykymaantieteen - siis tieyhteyksien mukaan - 40 kilometrin etäisyydellä niin nykyisen Sallan kuin Savukoskenkin kirkonkylistä. Kylä on syntynyt Tenniöjoen ja Kuolajoen yhtymäkohtaan. Vanhaan Sallan kirkonkylään oli matkaa reippaat 30 kilometriä; vanhan rajan mittapuissa Saija ei sijainnut rajan pinnassa.

Sota muutti kaiken. Saijasta tuli kahdesti poltettu kylä. Ensin tulen sytyttivät suomalaiset talvisodan melskeissä, kun koko rajaseudun väestö siirrettiin evakkoon. Etenevälle viholliselle ei ollut syytä jättää asumuksia, lämmintä, majoitustiloja. Toinen liekki syttyi Lapin sodan aikana, kun perääntyvät saksalaiset jättivät jälkeensä vain tuhkaa. Ikään kuin vahingossa noilta ajoilta on Kuolajoen törmällä yhä savusauna, yhä toimiva, joka säästyi liekeiltä. Ainoana Saijan kylän rakennuksista.

Talvisota tyhjensi Saijan kylän. Jatkosodan aikana elämä jatkui. Kaikki saijalaiset eivät lähteneet evakkoon välirauhan päätyttyä. Kylään jäi kymmeniä ihmisiä. Vaarantäyteistä ja pelon täyttämää aikaa, muistelevat nuo vuodet kylässä eläneet ihmiset. Kuoskun kylä oli poltettu aikaisemmin, venäläisten partiot liikkuivat kylän pinnassa. Heinät piti tehdä ja lehmät laiduntaa. Heinäpellot olivat kylästä kaukanakin ja lehmät liikkuivat avolaitumella. Paimenia piti olla mukana ja paimenilla paimenia, kuten sittemmin osoittautui tarpeelliseksi.

Elämä sodan jaloissa on aina dramaattista. Jotkut asiat jäävät mieleen. Yksi näistä, sodan aikana Saijalla asuneille muistiin jääneistä tapahtumista, on Tenniön sillan räjäytys heinäkuisen aamuyön tunteina. Hannes Saariniemi oli silloin 16-vuotias, Esko Saariniemi vasta 3-vuotinen piltti, joka muistaa lähinnä kovan räjähdyksen, lähellä siltaa asustanut Antti Lahtela 11-vuotias ja Kalle Vaarala 14 vuotta vanha. Tenniöjoen yli oli rakennettu pukkisilta, joka luonnollisesti oli venäläisten partioiden tarkkailun kohteena. Kello oli viisi yhtenä aamuna, kun koko kylä heräsi voimakkaaseen räjähdykseen. Antti Lahtela, joka asui vain viidenkymmenen metrin päässä sillasta, muistelee, että arveltiin, josko saksalaiset ovat harjoittelemassa. Kun ääniä kuului enemmän, tuli tuntuma, että jotain muuta oli tekeillä. Ja jotain muuta todellakin oli tekeillä. Eräiden arvioiden mukaan noin puolensadan venäläisen partio oli ottanut sillan kohteekseen ja yrittänyt räjäyttää sen taivaan tuuliin. Aikaa partiolla oli ollut yllin kyllin: kylässä majaillut saksalaisosasto oli juhlinut aamuyöhön, pelannut jalkapalloa aamukolmeen ja silta oli jäänyt tyystin vartiotta. Räjäytyspanosten asennusryhmällä ja varsinaisilla räjäyttäjillä oli siis ollut aikaa yllin kyllin. Partion työ oli sotilasmielessä kelvotonta. Vaikka aikaa oli ollut runsaasti, työ oli tehty niin hätiköiden ja hutiloiden, että suurin osa trotyylipanoksista löytyi jälkeenpäin joen pohjasta räjähtämättöminä. Lisäksi siltalankut olivat niin tuoreet, että sillalle heitetyt polttopullot eivät tehneet juuri mitään tuhoa: polttoaine paloi, mutta ei pystynyt sytyttämään puuta. Ikimuistoinen herätys tämä kuitenkin on ollut saijalaisille, jotka silloin kylässään asuivat. Jopa vasta kolmivuotias Esko Saariniemi muistaa heränneensä siihen räjähdykseen. Ja sen, kuinka hän piti äitinsä sormesta kiinni, kun kyläläisille tuli komento kokoontua sillan korvaan sen pohjoispuolelle. Kokoontumiskomento tuli saksalaisilta. Ensireaktio heidän taholtaan oli ollut, että kyläläiset olisivat olleet jollain tavalla yhteisjuonessa sillan räjäyttäjien kanssa. Näiden joukossa kun oli ollut ihan siviiliasuisia henkilöitä. Ja siinä elettiin kohtalon hetkiä. Saksalaiset olivat tulleet paikalle joukolla, joen törmälle oli pystytetty konekivääriasemia, mutta piiput oli suunnattu yhteen koottuja saijalaisia kohti.

Tilanne rupesi laukeamaan, kun Sallasta saapui kuorma-autollinen suomalaisia sotilaita. Antti Lahtela, Sallan Pohjoisen Paliskunnan pitkäaikainen poroisäntä, oli kerran Helsingissä lähetystön mukana käydessään tavannut yhden näistä sotilaista. Hän oli Tauno V. Mäki, joka oli Sallaan sijoitettujen suomalaisten joukko-osastojen esikunnassa. "Adjutantti", Antti muistelee. "Silloin Helsingissä Mäki kuitenkin sanoi, että siinä teillä oli hengen meno lähellä." Pitkään siinä sillan korvassa oltiin, muistavat kaikki. Hannes Saariniemi muistaa, että melkein rupesi nälkä nakkelemaan, kun edes aamusaikkaa ei ollut ehtinyt juoda. Joka tapauksessa, suomalaisten sotilaiden väliintulo ilmeisesti pelasti saijalaisten hengen. Siltaepisodin jälkeen kuitenkin ihmiset olivat entistä enemmän varuillaan. Toisin sanoen peloissaan. Jälkiä venäläispartioiden liikkeistä näkyi milloin missäkin. Veneitä, jotka olivat milloin toisella puolella jokea, milloin toisella. Isoja jotoksia maastossa. Talvella latuja. Venäläisiä nähtiin myös luonnossa. Tämä johti siihen, että kyläläiset nukkuivat useimmiten samoissa tiloissa ja aina lähtövalmiina. Yhdessä yöpaikassa koko pirtillinen oli herännyt siihen, kun pöydällä nukkunut Saariniemen Hannes oli unissaan huutanut, että "ryssä tulee, ryssä tulee!" -ja koko joukko oli rynnännyt pihalle. Se oli sodan ja tilanteen synnyttämä painajainen. Painajainen ja uni sen sijaan ei ollut se, kun Arvid Pekkala oli lähtenyt Saijalta Savukosken tietä, eikä häntä sen koommin nähty.

Mukana olleet nykyisinkin Saijalla asuvat miehet - silloin miltei poikaset - muistelevat aikaa sekä pelon että seikkailuhengen sävyttämänä jaksona. Riekonansat viritettiin tietysti parhaille riekkopaikoille. Ne sijaitsivat jokitörmillä, esimerkiksi Maltiojoen varressa. Niihin oli matkaa kylästä jopa puolenkymmentä kilometriä. Yhdellä ansojenkokemisreissulla Antti Lahtela oli kavereineen yhyttänyt venäläisten ladun. Pojat olivat miettineet, lähtisivätkö seuraamaan, mistä nämä oikein tulevat. Järki voitti, onneksi. Kalle Vaarala oli lähtenyt Sorroinnivoille kalaan kesäisenä yönä, kun joessa oli lipunut isokokoisen miehen ruumis. Se kalareissu jäi siihen.

Saijalle tehtiin jatkosodan aikana satunnaisia lentohyökkäyksiä. Kohteina olivat lähinnä uudistalot. Ihmisuhreilta kuitenkin säästyttiin. Konkreettisimmin venäläisten läsnäolon joutui kokemaan saijalainen Paldanin perhe 23. helmikuuta 1943. Johannes Paldan oli haavoittunut rintamalla ja viettänyt aikansa Oulussa sotilassairaalassa. Hänet oli lomautettu B-miehenä syksyllä 1942. Helmikuisena yönä - keskellä yötä - oli koputettu ikkunaan ja käsketty avaamaan ovi. - Jollei avata, ikkunasta tulee sisään käsikranaatti, muistelee Antti Paldan, joka oli tapahtuman todistajana ja silloin vasta 4-vuotias. "Kai siinä oli se, että partion piti saada sotilas mukaan. Isä oli ainoa saijalaisista, joka joutui kaapatuksi." Mistä lienee tieto tullut, että siinä talossa asuu suomalainen sotilas, jos kohta vaikeasti haavoittunut ja B-mieheksi luokiteltu. Näyttää joka tapauksessa siltä, että tulostavoitteellisuus ei ole ihan uusi, markkinayhteiskunnan keksintö. Johannes Paldan joutui pitkälle matkalle. Kantalahden kautta Boksitogorskin vankileirille lähelle Novgorodia. Tserepovets oli yksi etappi. Nyt jo edesmenneen Johannes Paldanin matka kesti vuoden ja yhdeksän kuukautta. "Äiti oli vasta 28-vuotias, minä neljä", Antti Paldan kertoo. "Sen suuren hädän minä muistan." Huolimatta siitä, että seudulla liikkui niin suomalaisia kuin saksalaisia joukkoja - suomalaisista esimerkiksi tunnettu Olavi Alakulpin joukkue, joka silloin tällöin yöpyi myös Saijalla - venäläiset liikkuivat melko vapaasti ja asiantuntevasti. "Linjoja myöten ne kulkivat, ihan niitä linjoja, joita A.E. Järvinen oli tekemässä kartoitusta varten", saijalaiset miettivät. Joka tapauksessa, pohjimmaiseksi muistikuvaksi on jäänyt pelko. Jatkuva pelko ja epävarmuus huomisesta.

Kuvassa vasemmalta: Olli Saariniemi, Hannes Saariniemi, Kalle Vaarala, Antti Lahtela ja Esko Saariniemi. Kuva: Erkki Hautala.