"Vapaamuurarit" ja raivoisat rapparit!

Kirjoittanut: Ari Paldán

Ihmisen muisti tuppaa olemaan rajallinen. Vanhemmaksi tullessaan hän muistaa vanhat asiat kuin eilisen, mutta tuoreimmat asiat tahtovat unohtua. Muistelin tässä itsekseni, milloin havahduin, että minä olin minä. Harmaita muistikuvia tulee mieleeni. Yksi sellainen on, kun nyrjäytin jalkani pinnasängyn väliin. En voinut olla kovin vanha, sillä pinnasängyssä nukkujat eivät ole kovin vanhoja. Sieltä se havahtuminen todellisuuteen alkoi. Asuin Tenniöjoen toisella puolen eli Saijan keskustasta käsin Savukosken puolella jokea.

Silloin 60-luvulla, jota aikaa kertomukseni kuvaa ei Tenniöjoessa ollut siltaa. Oli lossi ja talvella jäätie. Tapaukset, joista kerron, ovat vähän väritettyjä ja näkökulma on minun. Joku saattaa nähdä asiat toisinkin. Lossimiehet olivat enemmän tai vähemmän kettumaisia. He eivät tykänneet ollenkaan, kun me lapset haetimme joen yli monta kertaa päivässä. Mikähän se ajaa ihmisen lossimiehen ammattiin, varmaan kutsumustyötä? Joku se kerran sanoikin, että pääsee vähällä, kun on talvella lossimies ja kesällä opettaja. Lauseessa on filosofinen sisältö.

Lossi on jäänyt mieleeni jotenkin hankalana ja nolonakin. Noloa oli, kun piti viedä lehmiä joen toiselle puolelle, sinne Kuitusen saroille. Kerrankin lossimies otti meidän lehmät ja Ikäläisen Oton vävypojan hienoine Mersuineen lautalle yhtaikaa. Lehmät rupesivat hyppimään ja pelkäsin, että Mersu lommoutuu. Kylläpä vävypojalla oli vihainen katse, kun katsoi minua pientä paimenpoikaa. Oili yritti tyynnytellä miestään. Minusta Oili olikin mukava nainen. Tunsin hänet hyvin, koska kävin usein Ikäläisessä Tuomon luona. Oili oli minua kohtaan aina mukava.

Se miksi asuin Tenniön väärällä puolella oli tietenkin "isän syytä". Isän äiti oli Lahtelan tyttöjä ja perintönä Lahtelan tilasta oli meillekin lohkaistu parikym- mentä hehtaaria maata Tenniön takaa. Siellä meillä oli kotitalo, sauna, talli ja navetta, jossa n. 7-10 lehmää, hevonen ja vasikoita. Meillä oli peltoa rajallisesti ja isä vuokrasi Kuitusen vanhat pellot lisämaaksi.

Sen vuoksi jouduimme kuljettamaan lehmiä laitumella joen toisella puolen. Minä jouduin niitä paimentamaan ja niin kauan kuin jaksoin keskittyä niiden seuraamiseen, ne söivät rauhassa ruohoa. Tulin siihen tulokseen, että eivät lehmät olleet mitään tyhmiä elukoita. Kun silmä vältti, niin heti ne karkasivat ja painuivat vauhdilla kotia kohti. Monta kertaa ne piti palauttaa laitumelle lossin rannasta. Lehmät eivät kovin mielellään lähteneet takaisin, vaan vikuroivat koko ajan.

Muistan kerrankin, kun meidän - ja erään lähisukulaisen lehmät kohtasivat Ikäläisen Oton ohramaan kohdalla. Siitähän seurasi valtava sekasorto. Lehmät villiintyivät ja hyökkäsivät Ikäläisen ohravainiolle. Siellä juostiin ja huudettiin, kiroiltiin itsepäisiä lehmiä ja sai siinä kuulla nuori paimenpoika kunniansa. Sukulaismies ei minua kehunut päinvastoin. Selvittiin kuitenkin vähin vaurioin ja Ottokaan ei ollut korvauksia vailla ohrapellon tallaamisesta. Mietin siinä, että sukulaismiehellä olisi saattanut olla kykyjä juoksijana, sillä lujaa hän paineli lehmien perässä.

Oikein huvitti se meno! Tuntui, että touhu oli kuin villinlännen karjan ajoa, hevoset vain puuttuivat. Miksikähän isä ja sukulaismies eivät vaihtaneet laitumia, jolloin kummankaan ei olisi tarvinnut kuljettaa karjaansa joen toiselle puolelle?

Tulin silloin jo siihen tulokseen, että en ainakaan lehmi- ja sikopaimeneksi ala isona. Pitää se olla ammatti, jota arvostetaan. Mielessä kävi eräs ammatti, jota arvostettiin tai oli pakko arvostaa. Sitä ammattilaista oli pakko sietää, vaikka ei olisi halunnut. Sen ammatin harjoittaja sai kyykyttää ihmisiä miten tahtoi ja maksettava oli minkä hän vaati. Muurarihan se sellainen mies oli. Kaikenlaisia ajatuksia se pikkupojan pää kantoikin.

Kuitusen paikka oli minulle tuttu. Siellä asui minun paras kaverini Pertti. Kuitusen Elina oli myös Lahtelan tyttöjä ja isäni äidin sisko. Me kutsuimme Elinaa mummiksi. Minulle se kävi oikein hyvin koska oma mummini oli kuollut jo 40-luvulla. Hautapaikkakin on tuntematon. Jonnekin Kemiin se on haudattu.

Isän isä oli kotoisin Pielavedeltä. Hän oli tullut Saijalle joskus 1900-luvun vaihteessa. Hänkin oli kuollut jo 30-luvulla. Pertti oli isäni serkun Helmin poika eli Elinan tytön poika. Kuitusen Elinan mies Eevertti eli vielä silloin. Hänen askeleensa olivat kylläkin käyneet jo lyhyiksi. Silloin sitä ihmetteli, kuinka joku voi kulkea noin hiljaa, mutta nythän sen ymmärtää, kun itsellä askel lyhenee.

Silloin oli kaunis kesäpäivä, kun se tapahtui! Mitenhän ne lapsuuden kesäpäivät tuntuvat aina aurinkoiselta? Seisoimme Kuitusen pihalla, minä ja Pertti. Katselimme kohti Sarivaaraa. Taisi olla kesäkuu kauneimmillaan joskus kuusikymmentä-luvun puolessa välissä. Alun toisella kymmenellä oltiin molemmat. Mummi tuli ulos ja oli huolissaan navetan piipusta. Palotarkastaja oli vaatinut korjaamaan piipussa olevat halkeamat. Navetan katto oli päreistä tehty ja vaarassa syttyä palamaan piipun halkeamista tulleista kipinöistä. Muurari tai rappari pitäisi hommata, että asia saataisiin pois päiväjärjestyksestä.

Elina ei oikein keksinyt ketään. Olihan se kyllä Arvo, mutta pääsisikö katolle, kun sillä oli se puujalka. Arvo oli astunut saksalaisten virittämään miinaan sodan jälkeen. Arvelutti myöskin, että kuka se osaisi tehdä niin hyvän laastin, että muurari olisi tyytyväinen.

Ei keksitty, kuka sen rappauksen tekisi, kunnes Pertti laukaisi: "Mehän voitais Arin kans se tehdä, jos joku vain neuvoo laastin teon." Elina ja Eevertti katsoivat meitä epäuskoisina. Pertti kuitenkin vakuutti heidät ja ryhdyimme tuumasta toimeen. Silmissämme siinteli jo kolikkojen määrä, jotka saisimme Elinalta hyvin tehdystä työstä. Elättelimme toiveita, että meistä tulisi oikein ammattimiehiä isona, oikein "vapaamuurareita", joilla muuraustyyli oli vapaa. Eihän me silloin tietty, että vapaamuurari tarkoitti aivan jotain muuta.

Eevertti löysi jostain navetan kätköistä säkin sementtiä ja kalkkia. Siihen aikaan ei Parmua vielä ollut joten laastin sekoittaminen oli ammattilaisen työtä. Eevertti meitä opasti, miten ja missä suhteessa aineita sekoitettiin. Ei muuta kun hiekka sementtiä ja kalakkia, niin kyllä se siitä. Laasti alkoi jo muistuttaa sitä laastia, mitä olimme Arvolle tehneet meidän navetan laajennustöissä. Muistin sieluni silmin miten taitava rappari Arvo oli. Aioin käyttää samaa taktiikka, oikein vapaasti kierteellä piippuun ja sitten silottamaan. Aiottiin Pertin kanssa näyttää millaisia vapaamuurareita olisimme. Päätettiin oikein kättä päälle lyömällä, että meistä tulee muurareita. Aateltiin, että koko kesä painetaan täysillä ja talvella vedetään lonkkaa. Rahaahan muurarin ammatissa tulisi roppa kaupalla. Joten ei sitä koko vuotta tarvitsisi töitä tehdä.

Laasti oli valmis ja eiku katolle ja rappaamaan. Helppohan se olisi kuin heinän teko arvelimme. No ensimmäinen vaikeus oli heti, kuinka saisimme laastiämpärin navetan katon harjalle.

Pertti meni ensin katolle ja odotti räystäällä, kun minä toin laastiämpäriä hänelle. Helvetti, että ämpäri painoi! Niinhän siinä kävi, että ensimmäinen ämpäri lipsahti alas vähän ennen katon harjaa. Oho tulipa rumat jäljet pärekattoon! Emme antaneet moisen pikkuseikan lannistaa, vaan taisteloon uudella innolla! Saatiinhan se laastiämpäri katon harjalle piipun viereen. Minä pitelin ämpäriä ja Pertti vanhempana rapparina alkoi lappaa laastia piipun kylkeen. Ei se ollutkaan helppoa, koska laasti ei millään tarttu- nut piippuun, vaan rapisi pärekatolle.
Voi sitä rapinaa ja minkä näköiseksi pärekatto alkoi muuttua. Ei onnistunut, vaikka Pertti yritti parhaansa. Pertti luovutti muurauskauhan minulle. Muistin kuinka helposti se oli Arvolta käynyt, joten yritin matkia hänen tekniikkaansa. Eikö kierrettä vaan ja laasti kohti piippua! Ei vaan onnistunut minullakaan. Tulimme siihen tulokseen, että laasti oli väärin tehty. Eihän se Eevertti tainnut laastia osata tehdäkään? Oli tainnut neuvoa meitä väärin laastin teossa.

Tilanne alkoi tuntua epätoivoiselta. Pohdimme mitä tehtäisiin. Maineemme vapaina muurareina oli vaakalaudalla. Keksittiin, että alamme survoa laastia piippuun paljailla käsillä. Se alkoikin tuottaa tulosta, mutta silittää sitä ei kestänyt. Laasti putoili heti pois, jos siihen koski. Saatiin kuitenkin muutama nyrkin kokoinen laastiläjä tarttumaan piippuun, mutta työn jäljessä olisi kyllä ollut toivomisen varaa. Laastia oli enemmän pärekatolla, kuin piipussa. Aikamoinen sotku, mutta eiköhän sade ja talvi huolehtisi puhdistuksesta. Oltiin sangen tyytyväisiä omaan työhömme. Elina kutsui meidät alas kahville ja sanoi, että eiköhän se riitä tällä kertaa. Näin jälkikäteen oivalsin, että hän ei viitsinyt heti keskeyttää työtä, vaikka tiesi sen toivottomaksi. En tiedä kuka loppujen lopuksi sen piipun oikeasti rappasi.

Mainemme kiiri ympäri kylää, liekö puhuttiin jo lähikylissä ja Sallan kirkolla asti.

Kyllä saimme naurua osaksemme, mutta se ei meitä lannistanut. Päätimme Pertin kanssa varmuuden vuoksi, että emme ala muurareiksi, koska se meistä oli niin yksitoikkoista hommaa. En muista mikä ammatti seuraavaksi meitä kiehtoi.

Olen työskennellyt lähes koko ikäni Suomen valtion töissä. Olen ajatellut, että se on varminta. Tili tulee säännöllisesti joka kuukausi. Työtehtävät ovat olleet monasti korkeissa paikoissa, jopa sadan metrin korkeudessa mastossa. Kait se korkea paikan työskentely alkoi sieltä Kuitusen navetan katolta. Ymmärrän myöskin, että Pertistä tuli yrittäjä. Pertti ei pienistä lannistunut, vaan kun yritys meni kiville, niin uusi idea oli valmis. Yrittäminen on paljon jännempää. On ylä- ja alamäkeä. On alettava joskus alusta. Minusta se kuvaa Pertin elämää parhaiten. Hän on optimisti luonteeltaan. Minä olen enemmän realisti.