Ari Paldán
Istun kotona Misissä. Seinäkello raksuttaa, liekö mennyttä aikaa. Se tuo muistoja mieleen, kaukaa vuosien takaa. Onhan siitä aikaa, peräti 45 vuotta, kun minunkin tieni vei Ruotsiin siirtolaiseksi. Ennen kello raksutteli Sallan Saijalla syntymäkotini pirtin seinällä. Isäni osti sen joskus 60-luvulla. Valmet oli kellon merkki. En tiedä mistä lie ostettu, mutta isän kuoltua perinnön jaossa se jäi minulle. On se ainakin 50-vuotta raksuttanut, mutta ei kuulu heleitä kumauksia tasatunneilla. Kielet katkesivat matkalla Ruotsiin, kun kello oli sijoitettu Peltoperän linjauton takimmaisen penkkirivin piippuhyllylle.
Oli kevät huhtikuu 1970. Oikein takatalven tuisku, kun vedimme viimeisiä tavaroita kohti Tenniöjoen jäätä, missä Peltoperä odotti Ruotsiin muuttajia. Pellot oli pantu pakettiin, lehmät Karjapohjolaan ja maatalouteen liittyvät koneet myyty. Olin hakenut viimeisen keskikoulutodistukseni. Eipä numerot päätä huimanneet keinutuoleja ja jakkaroita muistuttavia numeroita oli eniten. Motivaatio oli kadonnut jo edellisenä syksynä, kun isä lähti Ruotsiin töihin. Kultaa vuolemaan, niin kuin silloin puhuttiin. Harmihan se oli, kun joutui reilu kuukausi ennen koulun loppumista muuttamaa. Olin keskikoulun neljännellä ja ikää minulla oli viisitoista vuotta. Toukokuussa täyttäisin 16 ja oppivelvollisuus päättyisi. Ajatuksena vieras maa ja uusi elämä kaukana Saijan kylästä tuntui nuoresta pojasta seikkailulta.
Meitä oli lähdössä iso tokka. Lapsia perheessä oli peräti yksitoista. Ruotsiin olivat jo muuttaneet vanhin veli Leo ja kaksi siskoa Irma ja Taina. Huristelimme kohti Sallan kirkonkylää. Meidän piti noutaa uusia huonekaluja mukaan. Ne oli ostettu muutamaa kuukautta ennen Ruotsiin muuttoa varten. Sallassa ne lastattiin kyytiin ja matka jatkui. Katselin maisemia linja-auton ikkunasta. Kemijärvi tuntui isolta paikalta. Olin käynyt siellä kerran aiemmin Osuusliike Sallan juhlissa, kun oli ilmainen bussikuljetus. Kyllä sitä oli melko mettäläinen, kun ajattelee näin jälkeenpäin. Eihän se tietenkään mikään häpeä ollut, mutta joskus nolotti. Pian oltiin Rovaniemellä.
Mietin siinä, että jäiköhän minua moni kavereista kaipaamaan. Minä ainakin kaipasin paria tyttöä, Annea ja Merviä. Keskikoulun Konvissa oltiin tanssittu marssia ja linja-autossa Saijalle palatessa pussailtu. Rintaa vähän kouraisi sellainen outo tunne. Ajattelin, että kunhan palaan ensimmäiselle kesälomalle, niin tapaan tytöt jälleen. Harmitti, kun en uskaltanut kertoa tunteistani heille. Ujous ja alituinen häpeän tunne kalvoi aina mieltä. Pikku kiljuissa ois ehkä sen uskaltanut tehdä, mutta kun sitä ei sillä hetkellä ollut kun palattiin koulujuhlista. Viinan ja kiljun maun tiesin jo entuudestaan. Olinpa kerran sammunutkin kiljua juodessa. Ihmeellinen tunne se tuli viinasta. Ujous lakkas, tuntui, että olin niin voimakas, ettei kukaan voinut minulle mitään. Kyllä sitä palasi takaisin maanpinnalle, kun seuraavana aamuna kaulapaskaa tuli suusta ja sieraimista!
Olimme pian Haaparannassa ja miehet olivat jo korkanneet "kossu-pullonsa", joten siellä päin tuntui olo hilpeältä. Toivoin ettei isä vain ottaisi liika, jotta selvittäisiin kunnialla tullista läpi. Pian olimme Ruotsin tullissa ja meidät pysäytettiin. Linja-autoon käveli tumma pitkä ruotsalainen tullimies ja alkoi kysellä, minne olimme matkalla ja oliko työpaikka sekä asunto. Katseli ympärilleen ja ihmetteli. Olihan sitä sakkia mitä ihmetellä. Pudisteli päätään ja tarkkaili seuruetta. Sitten hän yhtäkkiä kiinnostui huonekalupakkauksista ja kyseli, mitäs nämä ovat. Liikkeen pakkauspahvit peittivät huonekaluja ja se tuntui tullimiestä kovasti kiinnostavan. Olli siinä ehätti sanomaan, " ne on uusia huonekaluja, eikä niiden sisällä ainakaan viinaa ole." Se oli viimeinen vihje tullimiehelle. Hän sanoi, että uusia huonekaluja ei saa tuoda, kun jokin rahamäärän edestä maahan. Pitää maksaa tulli. Isä pelasti tilanteen vakuuttamalla huonekalujen olevan halpoja ja itse asiassa vanhoja, koska oli ostettu jo aikaa sitten. Tullimies katseli ja aprikoi, mitä pitäisi tehdä. Sitten hän loi katseensa isään sanoen: "Menkää nyt, kaipa sinä olet muutakin tehnyt kuin syntiä". Samalla hän katsoi lapsilaumaan ja minullekin selvisi, mitä hän tarkoitti.
Matka jatkui, tie leveni. Katselin opasteviittaa, Sundsvall 700 km. Pitkä matka oli edessä. Sundsvall oli matkan puolivälissä. Meidän määränpää oli Smålandissa Alvesta niminen paikka. Se kuului Kronobergin lääniin, jonka pääkaupunki oli Växjö. Matkaa kertyi Saijalta 1800 km. Katselin komeita tienvarren kaupunkeja ja kyliä sekä hienoja taloja. Ne olivat järkiään jyrkkäkattoisia, lyhyträystäisiä ja pihat siistejä. Ilta hämärtyi ja osa matkalaisista nukkui. Seinäkello kumahteli omia aikojaan ja lakkasi pian soimasta. Torkuin istuimella, uni ei vielä voittanut. Kuuntelin isän juttelua Pel-toperän Aatokselle. Tuntui olevan ukko aika jurrissa! Nukahdin niihin kuviin ja tunnelmiin. Yhtäkkiä heräsin! Linja-auto pysähtyi. Taisi olla jo aamuyötä. Ihmettelin mikä oli homman nimi. Isä otti "attaseasalkkunsa" ja astui linja-autosta ulos sanoen jäävänsä tässä pois. Paikka oli jossakin Keski-Ruotsissa "huisin Nevadassa". Taisi isä luulla olevansa Saijalla. Sekaisin taisi olla koko ukko, ajattelin. Olli ja Aatos menivät ulos neuvottelemaan isän kanssa. Pitkän taivuttelun tuloksena isä kapusi autoon nukahtaen saman tien. Ajattelin leikillisesti, että kohta ois tarvittu valtakunnan sovittelija Jorma Reiniä. En tiedä hoitiko Reini jo silloin kyseistä tehtävää.
Aamu alkoi sarastaa. Ajelimme Vätternin järven rantaa. Kyllä oli kaunista! Järvi oli kuin meri ja paikat sen rannalla upeita. Muistan Grännan mukulakivikadut, Husqvarnan vuoren rinteillä ja Jönköpingin hienon kaupungin Vetternin pohjukassa sekä Norrahammarin siinä vieressä. Ne ovat ikuisesti jääneet mieleeni. Muistan myös suomalaisten tanssit Norrahammarin Folketshusilla. Juhannustanssit Norrahammarin Taberg vuorella. Saavuimme Jönköpinkiin ja ajattelimme käydä aamukahvilla jossain. Katselimme, missä voisimme saada sumpit. Isä sitten päätti, että tuonne me menemme. Suuri talo ja näytti aivan kahvilalta. Kyltissä luki kyllä Möbler. Myyjä katseli ihmeissään, että jopahan tupsahti asiakkaita oikein kerralla ja paljon. Eihän siellä kahvista näkynyt merkkiäkään ja huonekalujahan siellä myytiin. Niitähän me ei tarvittu, koska ne oli ostettu Sallasta ja tullikin oli ne päästänyt pitkän harkinnan jälkeen maahan. Isä "hyvänä" ruotsin kielen taitajana yritti parhaansa mukaan kysellä, mistä saadaan kahvia. Käsillähän siellä enimmäkseen puhuttiin, mutta tulihan asia selväksi. Isä oli lukenut myös saksaa kodin vintillä salaa, että kielimies mikä kielimies! Ei ollut kuulemma sukulaismiehen ylioppilasmuijakaan osannut tilata kahvia Ruotsissa, että siinäkin mielessä isä oli kielimiehenä vertaansa vaille. Myyjällä oli huvittunut ilme, kun me marssimme ulos. En muista juotiinko kahvit jossain, vai ei.
Pian olimme perillä. Asuinpaikkamme sijaitsi muutama kilometri ennen Alvestaa, Hjortsberga-nimisessä maalaiskylässä. Samassa kylässä oli isän työpaikka sahalla. Asuntona oli iso puutalo, missä oli useampi huoneisto ja ulkorakennuksia. Talossa oli muitakin vuokralaisia. Päärakennuksessa oli keittiö, olohuone, makuuhuone ja takaperä. Me vanhimmat pojat mentiin asumaan ulkorakennukseen, äiti, isä, Eija ja nuoremmat pojat päärakennukseen. Talossa oli vielä pihakäymälä, mutta en muista varmasti oliko päärakennuksessa sisävessa. Lämmintä vettä ei ollut, eikä saunaa tai kylpymahdollisuutta.
Peltoperä lähti takaisin kohti Sallaa ja äiti puhkesi kyyneliin. Ei tainnut olla sitä mitä oli ajatellut. Huomasin kyllä jo kotoa lähteissä, että ei isäkään vaikuttanut kovin innostuneelta. Isä ei kuitenkaan voinut enää peruttaa muuttoa. Tiesihän hän mitä tuleman piti. Tulossa oli raskasta työtä ja muitakin vaikeuksia. Ei se ollut ruusuilla tanssimista. Palkkakin riitti nippa nappa, kun oli monta suuta ruokittavana.
Meistä lapsista muutto oli mielenkiintoista. Uusi ympäristö, asfalttitiet, rautatieasema vieressä, yksi Ruotsin vilkkaimmin liikennöidyistä radoista ja silloin jo sähköistetty. Meni aikansa ennen kuin tottui junien ääniin. Kevät oli vähän myöhässä. Edellistalvi oli ollut luminen, mikä on harvinaista sille seudulle. Äitikin rauhoittui ja tyytyi kohtaloonsa. Hänen ideahan se alun perin oli ollut muuttaa pois Saijalta. Omenapuut alkoivat kukkia, valkoiset kukat näyttivät upeilta. Kesä oli tulossa, joten ei kovin haitannut, vaikka tuo asuntopuoli ei oikein ollut kohdallaan.
Toiveissa oli, että saisimme kerrostaloasunnon jostakin Alvestan asumalähiöstä. Puusto seudulla oli kuusivaltaista ja järeää. Kylää hallitsi kaunis Hjortsberga-järvi, missä oli uimaranta ja saha rannalla. Sahan tukit oli ankkuroitu suureksi lautaksi järveen. Ne oli pakattu kettingeillä nippuihin ja kytketty yhteen. Kävelimme tukkipakkojen päällä. Lokit pesivät siellä ja pesissä oli kananmunan kokoisia munia. Meitä kiellettiin menemästä sinne, joten sitä huvia ei kauan kestänyt. Uimaranta oli meidän nuorten mielipaikka. Vietimme siellä aikaa uiden ja tutustuen kylän muihin lapsiin. Minä ja siskoni Eija osasimme jonkin verran ruotsia, kiitos keskikoulun. Ruotsin kieli alkoi sujumaan. Eija ja nuoremmat veljet joutuivat ruotsalaiseen kouluun. Vapun jälkeen minä, Olli ja Rauno marssimme Hjortsbergan sahalle kysymään töitä. Pelkäsin, että näin nuorta poikaa ei huolita töihin! Tokihan täyttäisin pian 16, mutta...
Sahalla oli isän lisäksi muitakin suomalaisia töissä. Heistä joku osasi sen verran ruotsia, että kykeni tulkkaamaan. Kyllä ne vähän katsoivat, että onko tuosta ipanasta sahatöihin, mutta ottivat kuitenkin. Työt alkoivat seuraavana päivänä. "Värkki", työnjohtaja toi kumikintaat kaikille. Meidän piti sahata välirimoja, jotka tulivat lauta- ja lankkukerrosten väleihin, että ilma kiertäisi ja edistäisi kuivaamista. Sahatyö oli entuudestaan meille tuttua. Olli ja Rauno siirrettiin melkein heti vetolavalle urakkatöihin. He taaplasivat lautoja ja lankkuja. Raskastahan se oli sahatyö. Taukoja oli vähän ja työaika oli 8,5 tuntia. Työpäivä alkoi seitsemältä ja päättyi viideltä. Kyllä siinä tiesi tehneensä töitä, kun hiki valui koko päivän. Alussa peseytyminen onnistui Hjortbergan koulun pesutiloissa. Oli siellä saunakin, että itse asiassa asiat olivat hyvin. Kesälomien alkaessa koululle ei enää päässyt, joten peseminen piti hoitaa jotenkin muuten. Uiminen oli hyvä konsti peseytyä kesällä.
Alussa tein sahalla sekalaisia hommia. Eivät luottaneet minua vielä vetolavalle, mutta kaikista hommista, mitkä sain suoriuduin hyvin. Sahalle tuli heinäkuussa kesälomaseisokki ja Olli sai tarpeekseen Ruotsista. Hän lähti kesälomalaisten matkassa Suomeen. Kesällä teimme sahalla remonttitöitä. Oltiin Raunon kans apumiehiä, maalattiin ja sen sellaista. Sahalla oli urakoimassa remonttifirma. Firman pomo oli railakas ruotsalainen mies. Oli välillä ryypyksissäkin töissä. Puhu aina kovaan ääneen Koskenkorvasta, miten hyvin se menee päähän ja niin päin pois. Hän määräsi minut ja Raunon maalaamaan uittorännin metalliosia. Hän sanoi: "Ni ska måla med rödä färgen". Ymmärsin, että pitää maalata punaisella maalilla ensin. Kerran urakoitsija tuli taas meitä jututtamaan ja kiusoittelemaan. Hän tiukkasi hymy suupielessä: "Varför ni målar med rödä färgen? Är ni kommunister?" Ajattelin, että hän laskee leikkiä.
Niin aika kului ja saimme asunnon Alvestasta. Sahalla oli kaiken karvaista porukkaa ja monia kansallisuuksia. Oli, ruotsalaisia, suomalaisia, kreikkalaisia, jugoslaavi, romanialainen, bulgarialainen ja porukka vaihtui koko ajan. Lopulta minä ja jugoslaavi Raduan olimme ainoat ulkomaalaiset sahalla. Kiivasta porukkaa olivat kreikkalaiset ja Raduan. Keskenään eivät oikein tulleet toimeen. Välillä puhuivat nyrkit. Siitä ei työnantaja välittänyt, kun ei ruumiita tullut. Jos uhkaili ruotsalaista, tuli nopea lähtö. Osa kreikkalaisista oli patalaiskoja ja pinnareita. En yhtään ihmettele, miksi Kreikka on nyt vaikeuksissa. Ystävyyssuhteita solmittiin monen kanssa. Raduan, jota kutsuimme suomalaisittain "Raijaksi" kävi meillä kylässä ja oltiin jonkin verran yhdessä vapaa-aikanakin. Minua alettiin kutsumaan "Lillefinneksi". Olin kova tekemään töitä ja siitähän ruotsalaiset tykkäsivät.
Rauno kyllästyi myös Ruotsissa asumiseen ja muutti ennen joulua takaisin Saijalle. Talvi tuli ja meni. Ei se talvelta tuntunut, kun ei ollut lunta ja pakkasta. Kevät koitti ja meidän perhe päätti muuttaa takaisin Suomeen. Yks päivä ja Peltoperän linja-auto nouti perheen takaisin kotimaahan. Päätin jäädä Ruotsiin. Olihan minulla työ ja kohtuullinen palkka. Pääsin Irma siskon perheen luo asumaan, kunnes löytyisi oma asunto.
Kesäloma alkoi ja matkustin junalla siskon miehen veljen Jounin kanssa Suomeen. Haaparannasta ajelimme leveästi ruotsalaisella taksilla Saijalle. Rahaa oli, että "ranteita pakotti". Ruotsin kruunu oli yli 90 Suomen penniä. Se kesä oli ikimuistoinen! Kalasteltiin, juotiin viinaa ja keskiolutta korikaupalla. Käytiin Savukosken Kisakartanossa tansseissa. Uskalsin tuhannen tupakeissa mennä tyttöä hakemaan tanssiin. Mustan kissan tango soi ja meikä tanssi, eka kertaa tai oikeastaan kävelin lattialla. Tapasin myös Mervin tanssireissulla, tanssittiin ja juteltiin. Tunsin taas rinnassa kummaa poltetta. Taisin olla rakastunut, mutta en kyennyt kertomaan sitä. Ikävä oli palata kesälomilta Ruotsiin. Oli ikävä Merviä, mutta pakko mennä. Haikealla mielellä jätin kesäisen kauniin Saijan ja palasin asfalttiviidakkoon. Ei siitä meidän suhteesta tullut vuosisadan rakkaustarinaa. Siihen se kuihtui. Asuin liian kaukana ja Mervi löysi onnensa Helsingistä.
Jutun teksti on lyhennetty versio tarinasta, jolla Ari voitti toisen palkinnon Sallan kunnan järjestämässä Suuri Ruotsiin muutto‑kirjoituskilpailussa. Alkuperäinen teksti lyhentämättömänä löytyy Sallan Sota- ja jälleenrakennusajan museosta.
