Kokoontumiskomento tuli saksalaisilta. Ensireaktio heidän taholtaan oli ollut, että kyläläiset olisivat olleet jollain tavalla yhteisjuonessa sillan räjäyttäjien kanssa. Näiden joukossa kun oli ollut ihan siviiliasuisia henkilöitä. Silloin elettiin kohtalon hetkiä. Saksalaiset olivat tulleet paikalle joukolla, joen törmälle oli pystytetty konekivääriasemia, mutta piiput oli suunnattu yhteen koottuja saijalaisia kohti. Tilanne alkoi laueta kun Sallasta saapui kuorma-autollinen suomalaisia sotilaita. Antti Lahtela (aikoinaan Sallan Pohjoisen Paliskunnan pitkäaikainen poroisäntä) oli kerran Helsingin lähetystön mukana käydessään tavannut yhden näistä sotilaista.
Hän oli Tauno V. Mäki, joka oli Sallaan sijoitettujen suomalaisten joukko-osastojen esikunnassa. "Adjutantti", Antti muistelee. Silloin Helsingissä Mäki kuitenkin sanoi, että siinä teillä oli hengen meno lähellä. Pitkään siinä sillan korvassa oltiin, muistavat kaikki. Hannes Saariniemi muistaa, että melkein rupesi nälkä nakkelemaan, kun edes aamusaikkaa ei ollut ehtinyt juoda.

Joka tapauksessa, suomalaisten sotilaiden väliintulo ilmeisesti pelasti saijalaisten hengen.
Siltaepisodin jälkeen kuitenkin ihmiset olivat entistä enemmän varuillaan. Toisin sanoen peloissaan. Jälkiä venäläispartioiden liikkeistä näkyi milloin missäkin. Veneitä, jotka olivat milloin toisella puolella jokea, milloin toisella. Isoja jotoksia maastossa. Talvella latuja. Venäläisiä nähtiin myös luonnossa.
Tämä johti siihen, että kyläläiset nukkuivat useimmiten samoissa tiloissa ja aina lähtövalmiina. Yhdessä yöpaikassa koko pirtillinen oli herännyt siihen kun pöydällä nukkunut Saariniemen Hannes oli unissaan huutanut, että “ryssä tulee, ryssä tulee!” Ja koko joukko oli rynnännyt pihalle.
Se oli sodan ja tilanteen synnyttämä painajainen. Painajainen ja uni sen sijaan ei ollut se kun Arvid Pekkala oli lähtenyt Saijalta Savukosken tietä, eikä häntä sen koommin nähty. Mukana olleet nykyisinkin Saijalla asuvat miehet – silloin miltei poikaset – muistelevat aikaa sekä pelon että seikkailuhengen sävyttämänä jaksona. Riekonansat viritettiin tietysti parhaille riekkopaikoille. Ne sijaitsivat jokitörmillä, esimerkiksi Maltiojoen varressa. Niihin oli matkaa kylästä jopa puolenkymmentä kilometriä. Yhdellä ansojenkokemisreissulla Antti Lahtela oli kavereineen yhyttänyt venäläisten ladun. Pojat olivat miettineet, lähtisivätkö seuraamaan mistä oikein tulevat. Järki voitti, onneksi. Kalle Vaarala oli lähtenyt Sorroinnivoille kalaan kesäisenä yönä kun joessa oli lipunut isokokoisen miehen ruumis. Se kalareissu jäi siihen.

Saijalle tehtiin jatkosodan aikana satunnaisia lentohyökkäyksiä. Kohteina olivat lähinnä uudistalot. Ihmisuhreilta kuitenkin säästyttiin. Konkreettisimmin venäläisten läsnäolon joutui kokemaan saijalainen Paldanin perhe 23. helmikuuta 1943. Johannes Paldan oli haavoittunut rintamalla ja viettänyt aikansa Oulussa sotilassairaalassa. Hänet oli lomautettu B-miehenä syksyllä 1942. Helmikuisena yönä – keskellä yötä – oli koputettu ikkunaan ja käsketty avaamaan ovi. – Jollei avat, ikkunasta tulee sisään käsikranaatti, muistelee Antti Paldan, joka oli tapahtuman todistaja ja silloin vasta 4‑vuotias. "Kai siinä oli se, että partion piti saada sotilas mukaan. Isä oli ainoa saijalaisista, joka joutui kaapatuksi."
Mistä lienee tieto tullut, että siinä talossa asuu suomalainen sotilas, jos kohta vaikeasti haavoittunut ja B-mieheksi luokiteltu. Näyttää joka tapauksessa siltä, että tulostavoitteellisuus ei ole ihan uusi, markkinayhteiskunnan keksintö. Johannes Paldan joutui pitkälle matkalle.
Kantalahden kautta Boksitogorskin vankileirille lähelle Novgorodia, Tserepovets oli yksi etappi. Nyt jo edesmenneen Johannes Paldanin matka kesti vuoden ja yhdeksän kuukautta. "Äiti oli vasta 28-vuotias, minä neljän." Antti Paldan kertoo. "Sen suuren hädän minä muistan."