Tapio Nevala
Saijan kylä sijaitsee nykymaantieteen - siis tieyhteyksien mukaan - 40 km:n etäisyydellä niin nykyisen Sallan kuin Savukoskenkin kirkonkylistä. Kylä on syntynyt Tenniöjoen ja Kuolajoen yhtymäkohtaan. Vanhan Sallan kirkonkylään oli matkaa reippaat 30 km; vanhan rajan mittapuissa Saija ei sijainnut rajanpinnassa.
Sota muutti kaiken. Saijasta tuli kahdesti poltettu kylä. Ensin tulen sytyttivät suomalaiset itse talvisodan melskeissä kun koko rajaseudun väestö siirrettiin evakkoon. Etenevälle viholliselle ei ollut syytä jättää asumuksia, lämmintä, majoitustiloja. Toinen liekki syttyi Lapin sodan aikana kun perääntyvät saksalaiset jättivät jälkeensä vain tuhkaa. Ikään kuin vahingossa noilta ajoilta on Kuolajoen törmällä yhä savusauna, yhä toimiva, joka säästyi liekeiltä. Ainoana Saijan kylän rakennuksista.
Talvisota tyhjensi Saijan kylän. Jatkosodan aikana elämä jatkui. Kaikki saijalaiset eivät lähteneet evakkoon välirauhan päätyttyä. Kylään jäi kymmeniä ihmisiä. Vaarantäyteistä ja pelon täyttämää aikaa, muistelevat nuo vuodet kylässä eläneet ihmiset. Kuoskun kylä oli poltettu aikaisemmin, venäläiset partiot liikkuivat kylän pinnassa. Heinät piti tehdä ja lehmät laiduntaa. Heinäpellot olivat kylästä kaukanakin ja lehmät liikkuivat avolaitumilla. Paimenia piti olla mukana ja paimenilla paimenia, kuten sittemmin osoittautui tarpeelliseksi.
Elämä sodan jaloissa on aina dramaattista. Jotkut asiat jäävät mieleen. Yksi näistä, sodan aikana Saijalla asuneille muistiin jääneistä tapahtumista, on Tenniön sillan räjäytys heinäkuisen aamuyön tunteina.
Hannes Saariniemi oli silloin 16 v, Esko Saariniemi vasta 3‑vuotinen piltti, joka muistaa lähinnä kovan räjähdyksen, lähellä siltaa asunut Antti Lahtela 11-vuotias ja Kalle Vaarala 15 v.
Tenniöjoen yli oli rakennettu pukkisilta, joka luonnollisesti oli venäläisten partioiden tarkkailun kohteena. Kello oli viisi eräänä aamuna, kun koko kylä heräsi voimakkaaseen räjähdykseen. Antti Lahtela, joka asui 50 m:n päässä sillasta, muistelee, että arveltiin, josko saksalaiset ovat harjoittelemassa. Kun ääniä kuului enemmän, oli tuntuma, että jotain muuta oli tekeillä.
Ja jotain muuta todellakin oli tekeillä. Eräiden arvioiden mukaan n. puolensadan venäläisen partio oli ottanut sillan kohteekseen ja yrittänyt räjäyttää sen taivaan tuuliin. Aikaa partiolla oli ollut yllin kyllin: kylässä majaillut saksalaisosasto oli juhlinut aamuyöhän, pelannut jalkapalloa aamukolmeen ja silta oli tyystin jäänyt vartioimatta. Räjäytyspanosten asennusryhmällä ja varsinaisilla räjäyttäjillä oli siis ollut aikaa yllin kyllin.
Partion työ oli sotilasmielessä kelvotonta. Vaikka aikaa oli ollut runsaasti, työ oli tehty niin hätiköiden ja hutiloiden, että suurin osa trotyylipanoksista löytyi jälkeen päin joen pohjasta räjähtämättöminä. Lisäksi siltalankut olivat niin tuoreet, että sillalle heitetyt polttopullot eivät tehneet juuri mitään tuhoa: polttoaine paloi, mutta ei pystynyt sytyttämään puuta.
Ikimuistoinen herätys tämä kuitenkin on ollut saijalaisille, jotka silloin kylässä asuivat. Jopa vasta 3-vuotias Esko Saariniemi muistaa heränneensä siihen räjähdykseen. Ja sen kuinka hän piti äitinsä sormesta kiinni kun kyläläisille tuli komento kokoontua sillan korvaan sen pohjoispuolelle.