Irja Ruotsalainen
|
Naapurin Lyyti piti meiltä maijon. Vilikasin ikkunasta ja näin , että sieltä se tulla renttasee päälärinsä kans. Ihimettelin siinä äänehen, että mitä sillä on oikehen silimillä, vaikka muuten on samat kamppehet päällä.On nyt kyllä vähän ouvon näkönen. Lyyti kopisteli jo eteisessä kenkiänsä ja tullessa istahti sitten tapansa mukahan siihen komuutin viereen renkulle. Hieroskeli käsiänsä ja sanoi: "Kyllä alako vielä käsiä palelemahan, vaikka on jo maaliskuu. Ei taho tuo pakkanen löysätä. Alakaa kyllä kohta sormia kinneröimään, ei nuo minun vanahat turvakot enähän lämmitä. Tikkuri se vielä pitää hartiat sentähän lämpimänä." Niin, maaliskuu oli ollut vielä tosi kylymää, pakkanen ei millähän meinannu päästää ottestahan. Päivät kyllä oli ollehet tosi kirkkahia. "Mikkä ne sulla oikehen nyt oli päässä", kysyin Lyytiltä. "No, nämähän on kilolasit, muotia oikehen. Ukko kävi markkinoilla ja sieltä toi. Olivat sielä kehunehet, että auringonpaistehella nämät ovat terveellistä pitää. Ei häikäse. Pitihän se niitä yhen kerran, mutta anto sitten heti mulle, kun Ansu oli naurannu sitä ja sanonnu , että akkojen hömpötyksiä." "Kyllä nämä mulle kelepaa, ei kuule häikässy keväthanget ja aurinko, kun tänne tulin. Ajattelin, että miltähän se Eevertti on oikehen näyttänny lasien ja sen karvareuhkansa kanssa. On voinnu olla aika viston näkönen. Melkein alko naurattaa." Lyyti katteli sitä touhua ja huomasi sitten kissan, joka piuvasi siinä jaloissa. |
"On se tuo teijän kissa kyllä taas patvinnu, joko se lie kuinka vanahaki?" "Onhan se vanaha, näköki sillä menny jo niin huonoksi, että pahki tahtoo mennä joka paikkahan. Mutta vissiin kuulo on hyvä, vai mikä lie, ku oven aukasee, niin jo heti siitä livahtaa. Suivauttaa, ku eestakasin siinä raijaa. Ei kuiteskahan ulos mene, heti sisälle takasin. Ei juuri masennu yhtehen kohti olemahan. Taitaa olla vanahuuvenhöppänä vai mikä pölijä lie. Keittelin Lyytille kahavit, kun tiesin, että sitä se oottaa kumminki. Eipä se, kyllähän tuo itellekki maistu ja mukavahan Lyytin kans oli höpötellä. Lyyti kipakkaluontoinen ja suutahti heleposti, mutta leppyi kyllä tosi nopeasti. Ei jääny muistelemahan asijoita, mennä porskutti vain etehenpäin. Lyyti asu Eeverttinsä kans mökissänsä. Heillä oli hevonen, joka oli naapureillekki hyövyksi. Jos vain tartti hevosta johonki puunajoon tai muuhun, niin olivat valamiit auttamahan. Monilla ei hevosta ollu, lehemiä enimmäksehen. Lapset hilautuvat napottamaan näköetäisyyvelle Lyytin kahavinjuontia seuraamaan, ku niitä kiinnosti sellainen seikka, että milloinka Lyytin nokka osuu kahaviin. Nimittäin, kun Lyytillä oli hieman koukkunenä ja tapana juuva lautaselta. Nytki se kaato kahavia vajille ja niin pienin hörppäyksin sitä siitä nautti. Kyllä hän kahvinjuontitaijon osasi, ei nenänpää kastunnu, mutta lapsille se oli semmonen oma keksimä huvitus. "Onko se teijän Untsikka käyny markkinoilla?", Lyyti kysyy ja ottaa lisää. "Ei se kyllä niistä välitä, tuola rantehella taitaa nyttenki olla taas |
jotaki kupsamassa. Kait se niitä halakohommia sielä vai mitä lie kirvesvartta veistää. Silläki selekä on huonona, mutta ei vain lääkärihin mene. On se semmonen sinnikko. Minun se kyllä pitäs huomena käyvä kirkolla asijoilla." Lyyti kävi miettelijääksi ja sanoi sitten: "Kuule, haluvaisikko lainata näitä laseja sinne kirkolle. Olisit muotissa mukana. Kokeileppa?" "No, en tiijä", mutisin peilin eessä. Kyllähän minä olisin aika nävöksen näkönen, nämähän on kauhian isokki mulle. Niin, nämähän oli kilolasit? Mulle varmaan pitäs olla puolenkilon lasit, sanoin kuje mielessä, mutta samassa huomasin sanoneeni vähän liian rouvisti, koska Lyyti koppasi lasit ja pyörähti ovesta päälärinsä kanssa, kissa kannoillaan. |