Muodostuipa siinä rajakki: Muurmanskiin päin oli Sasseikan ja Neuvostoliittoon Koudan silta", muisteli Moilanen. Miehet saivat englantilaisen sotilasmuonan ja vaatetuksen. Myös lääkintähuolto ja palkanmaksu oli järjestetty. Punakaartilaisista tuli Hänen Brittiläisen Majesteettinsa sotilaita oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

Vaikka alussa oli tiukkaa sotilaskoulutusta, Moilasen mukaan muuttuneissa olosuhteissa olisi saattanut elää vaikka kuinka kauan. Sotilaiden pääasiallinen työ oli vartiopalvelu radan varrella. Varsinaiset sotatoimet Sallan vastaisella rajalla valkoisia suomalaisia vastaan jäivät hyvin vähäisiksi.

Legioonan miehet saivat harvakseltaan uutisia Suomesta ja pääasiassa oltiin huhupuheiden varassa. Salaiset matkat Suomeen sisälsivät kiinnijäämisen riskin viimeistään rajalla.

Samaan aikaan, kun suomalaiset olivat neuvotelleet santamäkiläisten kohtalosta, Neuvosto-Venäjä ja liittoutuneet ajautuivat törmäyskurssille. Pian oltiin ilmisodassa: Radan varsi pudistettiin ja kaikki neuvostomieliset karkotettiin etelään. Rintamalinja muodostui Karhumäen tienoille. Paikallinen neuvosto Muurmanskissa ei sekään ollut innostunut bolsevikkien Neuvosto-Venäjästä. Väliintulon eli intervention aikana liittoutuneet valtasivat myös Arkangelin kaupungin.

Legioonalaisille oli luvattu, että sotajoukon päällystö on suomalaisia, vain ylin johto oli liittoutuneiden käsissä. Komentajaksi nimitettiin everstiluutnantti. Richard B.S. Burton. Joukkojen henkiseksi johtajaksi kohosi entinen Suomen eduskunnan puhemies ja pääministeri Oskari Tokoi, jonka kanssa Aarne Moilasella oli tapana pelata korttia. Legioonan sotilasjohtajana toimi Verner Lehtimäki. Sekä Tokoi että Lehtimäki olivat englanninkielentaitoisia. Lehtimäellä oli tarkoitus houkutella legioonalaiset Neuvosto-Venäjän puolelle, mutta siinä hän epäonnistui. Ei käynyt laatuun, että punakaartilaiset tekivät töitä imperialisteille. Tien noustessa pystyyn Lehtimäki sai englantilaisilta lupauksen päästä rintamalinjan eteläpuolelle, minne hän menikin. Yhtä onnekas ei ollut legioonan päälliköihin kuulunut ja myös Karjalan itsenäisyyttä ajanut livo Ahava, joka tapettiin.

Maailman sota päättyy ja suomalaiset kotiutetaan

Legioonan vahvuus oli kasvanut helmikuuhun 1919 mennessä noin 1 200 henkilöön, joista asekuntoisia taistelijoita oli 900. Joukkoja oli sijoitettuna Knäsön lisäksi Kantalahteen, Suomen vastaisen rajan karjalaiskyliin ja radan varren strategisiin paikkoihin.

Kanadalaissyntyinen Burton luotti suomalaisiinsa ja kehuskeli muille upseerito-vereilleen: "Jos haluatte riidellä minun kanssa, pystyn taistelemaan 10 000 englantilaista ja teidän liittolaisia vastaan pelkällä Suomalaisella Legioonalla!", muisteli Moilanen.

Liittoutuneet solmivat aselevon Saksan kanssa 11.11.1918. Aselepoa juhlittiin myös Muurmannilla, ja silloin lauloivat tykit sekä pienemmät aseet. "Otettiin rommirokit, että saatiin olla hilipiälllä tuulella," Lopullinen rauha solmittiin kesällä 1919. Legioona kävi tarpeettomaksi ja miehillä oli kova halu palata Suomeen.

Suomessa tunnettiin suurta epäluuloa legioonalaisia kohtaan eikä heitä olisi haluttu päästää maahan. Englantilaisten painostuksesta legioonalaisten palauttamiseksi laadittu kotiuttamissuunnitelma hyväksyttiin Suomen hallituksessa heinäkuussa 1919. Suomalainen legioona jätti Muurmanskin sataman seuraavassa kuussa. Kursk-laivalla oli runsas 1 000 miestä ja 150 naista. Alus purjehti Skotlannin ja Kööpenhaminan kautta Tallinnaan.

Valtionrikosoikeuden Keskuskansliasta lähetettiin kotiuttamista ennen nimilistat legioonalaispitäjien nimismiehille, joita pyydettiin selvittämään viipymättä legioonaan kuuluvien henkilöiden osallisuus vuoden 1918 kapinaan tai muuhun toimintaan sen aikana. Aarne Moilanen oli Virossa kuukauden päivät, kunnes jatkoi matkaa suomalaisella hävittäjäaluksella Helsinkiin Villingin saareen. "Siinähän meijät tutkittiin ja minä olin jälkeenpäin siellä vielä kolmisen viikkoa, mutta minulla ei yhtään epäilyttäne ettenkö minä pääse Suomeen. Minulla ei ollut mitään rikoksia."

Kaikki eivät päässeet kotimaahan, ja niin sanotulle mustalle listalle joutui puolen sataa henkilöä, joukossa legioonan johtomiehet. Englantilaisten avustamana he pääsivät matkustamaan Kanadaan. Myöhemmin Oskari Tokoi asettui Yhdysvaltoihin, missä hän osallistui tehokkaasti Suomen avustamiseen sotien aikana. Tokoi armahdettiin 1944 ja hän vieraili Suomessa myöhemmin.

Sallalainen Juuso Sivonen muisteli, että legioonalaisten tie lyötiin pystyyn Rovaniemellä, kun sikäläinen virkakunta ei sallinut kyytejä eteenpäin. Asiasta vietiin tieto Helsinkiin Burtonille, joka oli tullut saattelemaan miehiään Suomeen. Hän tuli itse paikalle: "Se heti huusi vaunun ovelta, kun pääsi asemalle, että päivää pojat, kyllä on huomenna sata hevosta!" Kyydit järjestyivät ja kaikki pääsivät vihdoin kotiin. Burton kävi Sallassa saakka varmistamassa, että myös maitse tulleet hevosmiehet olivat päässeet perille.

Lähteet:

Hautala Paavo, Isät meidän itään päin.

Lackman Matti, Sotavankien pako Muurmannin ratatyömaalta 1915-1918.

Lehtimäki Kimmo, Verner Lehtimäki punapäällikkö.

Nevakivi Jukka, Muurmannin legioona.

Uutela Taito, Rajanvartiointia Koillis-kairassa vuodesta 1918 2000-luvulle

Sallan rajavartioalueen historia.

Aarne Moilasen ja Juuso Sivosen haastattelut, Turakainen Adolf.

Ensimmäinen maailmasota 1914-18. Sodan osapuolet jaetaan kahteen ryhmään: keskusvaltoihin ja ympärysvaltoihin. Keskusvaltoihin kuuluivat: Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari Bulgaria ja Osmanien valtakunta (mm. nyk Turkin alue), jälkimmäisen ryhmän (liittoutuneet) tärkeimmät osallistujat taas olivat Yhdistynyt kuningaskunta (Iso-Britannia), Venäjän keisarikunta, Ranska ja Yhdysvallat.