Hänen Brittiläisen Majesteettinsa sotajoukko

Kesällä 1918 Muurmannin radan varteen muodostui erikoinen liittoutuneiden sotajoukko. Se koostui Suomen sisällissodan seurauksena Pohjois-Suomesta Venäjälle paenneista punaisista. Joukko ristittiin Muurmannin Suomalaiseksi Legioonaksi. Miehiä oli aluksi noin 500, myöhemmin legioonaan liittyi lisää suomalaisia, jotka olivat menneet rajan taakse töihin jo ennen Suomessa puhjennut kapinaa. Enimmillään joukon vahvuus nousi 1 200 henkilöön. Suomalaiset olivat Hänen Brittiläisen Majesteettinsa sotilaita ja heidän tehtävänään oli suojata Muurmannin rautatietä.

Takamaa herää eloon sodan seurauksena

Ensimmäisen maailmansodan aikana 1915 Venäjä ryhtyi rakentamaan rautatietä Muurmanskin ja Pietarin välille. Sodan vuoksi työvoimasta oli pulaa. Rakentaminen tarjosikin ansiomahdollisuuksia myös tuhansille suomalaisille, joita värvättiin Etelä-Suomea myöten. Saijalainen Aarne Moilanen muisteli: "Kun täällä Sallassa ei ollut töitä, lähimmä velipojan kanssa kahella hevosella työnhakuun Muurmannin ratan varteen. Olin tuolloin 17-vuotias. Nimismies kirjoitti meille passit, jossa oli teksti sekä suomen että venäjän kielellä."

Talvitie vei kulkijat Alakurtin kautta rajan taakse Kanasen kylään, joka oli reitin varrella ensimmäinen asutuskeskus. Sieltä matka jatkui Knäsöön Vienan meren rannalle. Knäsöstä saijalaiset matkasivat pohjoisempana olevaan Kantalahteen ja viimein halonajoon työmaalle, joka oli parikymmentä kilometriä pohjoisempana.

Suomessa puhkeaa kapina

Aiemmin menneitä oli useita ja heihin kuuluivat sallalsiset veljekset Rikhard ja Jalmari Kantola. Kantolat ehtivät olla töissä kolmatta vuotta, ja Moilaset vajaa kolme kuukautta, kun Suomessa syttyi sisällissota. Moilasen mukaan kotimaahan ei ollut enää paluuta sekavan tilanteen vuoksi. Riskeistä huolimatta Jalmari Kantola karkasi Suomeen, kertoo Mikko Kantola.

Pian koko Pohjois-Suomi oli valkoisten joukkojen hallinnassa ja sen seurauksena punapakolaisia alkoi vyöryä rajan yli eri puolilta Lappia. Levottomuus hiipi myös Muurmannille ja olot työmailla huononivat. Käpälämäkeen ajetut punaiset hautoivat kostoa. Suomesta tuli Pietarin kautta lisää miehiä ja aseita pakolaisista muodostetun punakaartin vahvistukseksi. Joukon vahvuus oli noin puolen tuhatta miestä.

Kun Suomessa saatiin vihiä suuresta asejoukosta, itärajaa pidettiin silmällä ja mentiinpä sen ylikin. Jotta tilanne olisi pysynyt edelleen valkoisten käsissä, jääkäriluutnantti Oiva Willamo sai määräyksen maaliskuussa 1918 muodostaa Kuolajärvelle eli Sallaan rajavartiojoukon. Jääkäriyliluutnantti Kurt Martti Wallenius nimettiin Kuusamon ja Kuolajärven joukkojen päälliköksi. Kun sotajoukot olivat valmiina, kahakointia valkoisten ja punaisten välillä ei voitu välttää. Sallan suunnalla käytiin maalis-huhtikuun aikana neljä eri taistelua, ja miehiä kaatui molemmin puolin.

Juhani Vaarala muistelee: Valkoisiin vapaaehtoisjoukkoihin kuuluneet Olli Vaarala, Juhanin isä ja Abiel Salmijärvi olivat olleet yövartiossa Kurtin kylän kaakkoispuolella Nivalan talon kohdalla Tuntsajoella, kun joku liikkui joen jäällä: "Kuka siellä", miehet huusivat. "Älkää ampuko! Täällä on Rikhard Hilarius Ollinpoika Kantola!" Vartijat eivät ampuneet, mutta Kantola pidätettiin. Kun Olli-isä kuuli poikansa asiasta, hän vakuutti: "Ei se Rikhard Hilarius Ollinpoika ole päivääkään vangittuna Kurtilla, kun minä VVillamolle soitan!" Willamo ja Kantola olivat hyviä ystäviä. Poika oli joutunut vastakkaiselle puolelle rintamaa. Rikhard Hilarius Ollinpoika oli aikansa vangittuna, kunnes hiihteli takaisin Muurmannille.

Muurmannin legioona perustetaan

Englantilaiset olivat yhdessä venäläisten kanssa vuodesta 1915 valvoneet meriteitä Muurmannin rannikolla ja Vienanmerellä.

Meritiet ja satamat haluttiin pitää auki ja turvata huoltokuljetukset rataa pitkin sisämaahan. Oli tärkeää, että itärintama oli riittävän voimakas, jotta paine Euroopan länsirintamalla olisi helpottanut. Kun saksalaiset nousivat maihin Suomessa, liittoutuneiden sotilasjohto epäili, että saksalaiset yhdessä suomalaisten kanssa hyökkäisivät Muurmannin radalle. Tätä epäilystä vahvistivat suomalaisten asejoukkojen hyökkäykset Itä-Karjalaan. Aloite oli saatava omiin käsiin, mikä tarkoitti äärimmilleen vietynä hyökkäystä saksalais-suomalaisia joukkoja vastaan.

Neuvosto-Venäjä solmi rauhan Saksan kanssa Brest-Litovskissa maaliskuun alussa 1918. Mutta englantilaiset liittolaisineen jäivät Pohjois-Venäjälle ja he nousivat maihin Muurmanskissa Neuvosto-hallituksen luvalla. Kun liittoutuneiden joukko poti miespulaa, oli hiihtotaidoton ja pohjoisiin olosuhteisiin tottumaton, niin englantilaisten mielenkiinto kohdistui suomalaisiin.

Sekalainen joukko punaisia oli asettunut taisteluiden vaiettua radan varteen Santamäen pysäkin tuntumaan lähelle Knäsöä toukokuussa 1918. Joukot oli pakotettu jäämään niille sijoilleen. Pikku hiljaa olot Santamäen leirissä kävivät sietämättömiksi, kun ruoka alkoi loppua. Osa ihmisistä asui taivasalla, ja taudit tappoivat miehiä konsanaan enemmän kuin mitä heitä kaatui taisteluissa.

Punaisten johtomiehet olivat käyneet neuvotteluita liittoutuneiden kanssa yhteistyön mahdollisuuksista. Heidän keskuudessaan eläteltiin hetken toiveita myös siitä, että liittoutuneiden kanssa asiat järjesteltäisiin uudelleen Suomessa. Sopimus yhteistyöstä saatiin aikaan, ja suurin osa Santamäen suomalaisista siirtyi englantilaisten leipiin kesäkuussa 1918.

"Siinä Knäsön pysäkillä legioona perustettiin. Se oli viisain keino, kun ei ollut työtä ja eikä kotiinpaluuta. Sovittiin, että legioonaa ei käytetä muualle kuin Suomeen päin.