Saijalaiset
Erkki Yrjänheikki
Kuolajärven asutus keskittyi jokien ja järvien rannoille. Asuttiin turve kodissa ja asentopaikkaa vaihdettiin vuodenaikojen mukaan. Oli kesäpaikka, syyspaikka, talvipaikka ja kevätpaikka. Talvikylä oli Guollejavrissa eli kalajärvellä. Saijalaisten asuinpaikka oli Telnijerfin siidassa. Toisella puolella Kuolajokea oli Onkamon siida ja Savukosken puolella Keminkylän siida. Ensimmäisenä kirjoihin merkittiin Tuomas Saija, nykyisten kyläläisten kantaisä.
1600-luvulla kotakunnilla oli muutama poro houkutus-, veto- ja kantoeläimenä. Asukkaat kävivät kauppaa sekä itään, että länteen; turkiksilla, kapa hauella ja peuranlihalla. Arvokkain turkis oli majava ja kaloista kuivattu hauki.
1700-luvulla Tuomaksen jälkeläiset rakensivat pysyvämpiä asumuksia keskikylälle Kuolajoen törmälle, raivasivat peltoja ja hoitivat karjaa. He tutustuivat uusiin elinkeinoihin kesäpaikassa Kemijärvellä. Sinne oli muuttanut uudisasukkaita alavirrasta.
Saijalaiset riitelivät käräjillä hauen- ja peuranpyynnistä sekä heinänniitosta Onkamon siidan asukkaitten kanssa. Sopuun päästiin kolmen vuoden käräjöinnin jälkeen. Näin kylään tuli asukkaita Kallunki-Aatsinki suvusta. Vuosisadan lopulla kyläläiset häätivät pois mailleen asettuneen uudisasukkaan. Kyläläiset eivät pitäneet siitä, että Halosen sukua ollut uudisasukas alkoi "suomeksi elää" ja viritellä pyytöjään.
Kyläläiset pelkäsivät majavan puolesta. Kaikki talot siirrettiin uudistiloiksi, vaikka asukkaat olivatkin lappalaisia.
1800-luvun alussa oli seitsemän laihaa vuotta. Ei tullut viljaa pellosta, vedestä eikä metsästä. Väen oli lähdettävä Vienan meren rannikolle. Sillä aikaa kylään asettui uudisasukas Halosen suvusta, eli kolmea taloa ja sai siitä maaherran nimen. Kun aika parani, kylän väki palasi kotikonnuillensa ja ajoi uudisasukkaan matkoihinsa.
Peuranpyynti päättyi ja tilalle tuli poronhoito. Kyläläiset yrittivät suojella majavaa, mutta viimeinenkin menetti nahkansa muistitiedon mukaan Jouttenojalla. Lapin kieli väistyi ja alettiin yhä enemmän puhua suomea. Paikan nimet jäivät entiselleen, eikä niiden kaikkien merkitystä enää tunneta.
Näkymä keskikylälle Sarivaarasta.
Miehet kulkivat leivän perässä Ruijan rannikkoa myöten. Pekkalan Peerin pojat Matti ja Pekka jäivät sille tielleen. Pekka nousi laivaan ja seilasi Amerikkaan ja saapui nuorikkonsa kanssa Galumetin kaivoskaupunkiin neljä vuotta Saijalta lähdön jälkeen 1870- luvulla. Pekan esimerkkiä seurasi moni saijalainen myöhempinä aikoina.
1900- luvulla Saija oli monien sotien ja selkkausten näyttämö, sekä talvi- ja jatkosodan taistelutanner.
1918 oli Saijalaisia mukana Vienanmeren rannikolla toimineen Iivo Ahavan johtamassa punakaartissa ja myöhemmin brittien värväämässä Muurmannin legioonassa. Läskikapinalaisten hevoskaravaanit kulkivat helmikuun alun pakkasissa 1922 kylän läpi jokunen kyläläinen mukanaan.
Talvi- ja jatkosodassa kylän rakennukset poltettiin kahdesti. Talvisodassa kylän alue oli taistelutanner, jatkosodassa saksalaisten tukikohta. Rauhan tultua väki tuli poltetuille sijoille kuka hangen selässä hiihtäen, kuka veneellä Aatsinkia tai Tenniötä pitkin. He raivasivat palojäljet, tekivät saunan, pikkupirtin ja väliaikaisen suojan elukoille. Lopulta saatiin valmiiksi uudet talot ja navetat. Kaikki kynnelle kykenevät tekivät töitä aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen. Oli paljon nuoria, tanssittiin luvattomia nurkkatansseja, rakastuttiin ja petyttiin. Siitettiin lapsia. Syntyi suuri sukupolvi ja Sallan ihme, jota maatalousnäyttelyssä ihasteltiin.
Vuonna 2007 perustettiin Saijan maisemansuojelualue. Lisäksi kylän länsilaidalla on suuri soiden- ja vanhojen metsien suojelualue.
Kylässä asuu nyt reilut sata asukasta. Elinkeinot perustuvat maahan, metsään ja poroihin ja osa käy muualla töissä. Metsästetään, kalastetaan ja hiihdetään. Käydään joskus kylästelemässä. Joka toinen vuosi järjestetään maailman pienimmäksi mainittu jazzfestivaali Saijazz.