Ihmisen muisti tuppaa olemaan rajallinen. Vanhemmaksi tullessaan hän muistaa vanhat asiat kuin eilisen, mutta tuoreimmat asiat tahtovat unohtua. Muistelin tässä itsekseni, milloin havahduin, että minä olin minä. Harmaita muistikuvia tulee mieleeni. Yksi sellainen on, kun nyrjäytin jalkani pinnasängyn väliin. En voinut olla kovin vanha, sillä pinnasängyssä nukkujat eivät ole kovin vanhoja. Sieltä se havahtuminen todellisuuteen alkoi. Asuin Tenniöjoen toisella puolen eli Saijan keskustasta käsin Savukosken puolella jokea.
Silloin 60-luvulla, jota aikaa kertomukseni kuvaa ei Tenniöjoessa ollut siltaa. Oli lossi ja talvella jäätie. Tapaukset, joista kerron, ovat vähän väritettyjä ja näkökulma on minun. Joku saattaa nähdä asiat toisinkin. Lossimiehet olivat enemmän tai vähemmän kettumaisia. He eivät tykänneet ollenkaan, kun me lapset haetimme joen yli monta kertaa päivässä. Mikähän se ajaa ihmisen lossimiehen ammattiin, varmaan kutsumustyötä? Joku se kerran sanoikin, että pääsee vähällä, kun on talvella lossimies ja kesällä opettaja. Lauseessa on filosofinen sisältö.
Lossi on jäänyt mieleeni jotenkin hankalana ja nolonakin. Noloa oli, kun piti viedä lehmiä joen toiselle puolelle, sinne Kuitusen saroille. Kerrankin lossimies otti meidän lehmät ja Ikäläisen Oton vävypojan hienoine Mersuineen lautalle yhtaikaa. Lehmät rupesivat hyppimään ja pelkäsin, että Mersu lommoutuu. Kylläpä vävypojalla oli vihainen katse, kun katsoi minua pientä paimenpoikaa. Oili yritti tyynnytellä miestään. Minusta Oili olikin mukava nainen. Tunsin hänet hyvin, koska kävin usein Ikäläisessä Tuomon luona. Oili oli minua kohtaan aina mukava.
Se miksi asuin Tenniön väärällä puolella oli tietenkin "isän syytä". Isän äiti oli Lahtelan tyttöjä ja perintönä Lahtelan tilasta oli meillekin lohkaistu parikymmentä hehtaaria maata Tenniön takaa. Siellä meillä oli kotitalo, sauna, talli ja navetta, jossa n. 7-10 lehmää, hevonen ja vasikoita. Meillä oli peltoa rajallisesti ja isä vuokrasi Kuitusen vanhat pellot lisämaaksi.
Sen vuoksi jouduimme kuljettamaan lehmiä laitumella joen toisella puolen. Minä jouduin niitä paimentamaan ja niin kauan kuin jaksoin keskittyä niiden seuraamiseen, ne söivät rauhassa ruohoa. Tulin siihen tulokseen, että eivät lehmät olleet mitään tyhmiä elukoita. Kun silmä vältti, niin heti ne karkasivat ja painuivat vauhdilla kotia kohti. Monta kertaa ne piti palauttaa laitumelle lossin rannasta. Lehmät eivät kovin mielellään lähteneet takaisin, vaan vikuroivat koko ajan.
Muistan kerrankin, kun meidän - ja erään lähisukulaisen lehmät kohtasivat Ikäläisen Oton ohramaan kohdalla. Siitähän seurasi valtava sekasorto. Lehmät villiintyivät ja hyökkäsivät Ikäläisen ohravainiolle. Siellä juostiin ja huudettiin, kiroiltiin itsepäisiä lehmiä ja sai siinä kuulla nuori paimenpoika kunniansa. Sukulaismies ei minua kehunut päinvastoin. Selvittiin kuitenkin vähin vaurioin ja Ottokaan ei ollut korvauksia vailla ohrapellon tallaami- sesta. Mietin siinä, että sukulaismiehellä olisi saattanut olla kykyjä juoksijana, sillä lujaa hän paineli lehmien perässä.