Oikein huvitti se meno! Tuntui, että touhu oli kuin villinlännen karjan ajoa, hevoset vain puuttuivat. Miksikähän isä ja sukulaismies eivät vaihtaneet laitumia, jolloin kummankaan ei olisi tarvinnut kuljettaa karjaansa joen toiselle puolelle?

Tulin silloin jo siihen tulokseen, että en ainakaan lehmi- ja sikopaimeneksi ala isona. Pitää se olla ammatti, jota arvostetaan. Mielessä kävi eräs ammatti, jota arvostettiin tai oli pakko arvostaa. Sitä ammattilaista oli pakko sietää, vaikka ei olisi halunnut. Sen ammatin harjoittaja sai kyykyttää ihmisiä miten tahtoi ja maksettava oli minkä hän vaati. Muurarihan se sellainen mies oli. Kaikenlaisia ajatuksia se pikkupojan pää kantoikin.

Kuitusen paikka oli minulle tuttu. Siellä asui minun paras kaverini Pertti. Kuitusen Elina oli myös Lahtelan tyttöjä ja isäni äidin sisko. Me kutsuimme Elinaa mummiksi. Minulle se kävi oikein hyvin koska oma mummini oli kuollut jo 40-luvulla. Hautapaikkakin on tuntematon. Jonnekin Kemiin se on haudattu.

Isän isä oli kotoisin Pielavedeltä. Hän oli tullut Saijalle joskus 1900-luvun vaihteessa. Hänkin oli kuollut jo 30-luvulla. Pertti oli isäni serkun Helmin poika eli Elinan tytön poika. Kuitusen Elinan mies Eevertti eli vielä silloin. Hänen askeleensa olivat kylläkin käyneet jo lyhyiksi. Silloin sitä ihmetteli, kuinka joku voi kulkea noin hiljaa, mutta nythän sen ymmärtää, kun itsellä askel lyhenee.

Silloin oli kaunis kesäpäivä, kun se tapahtui! Mitenhän ne lapsuuden kesäpäivät tuntuvat aina aurinkoiselta? Seisoimme Kuitusen pihalla, minä ja Pertti. Katselimme kohti Sarivaaraa. Taisi olla kesäkuu kauneimmillaan joskus kuusikymmentä-luvun puolessa välissä. Alun toisella kymmenellä oltiin molemmat. Mummi tuli ulos ja oli huolissaan navetan piipusta. Palotarkastaja oli vaatinut korjaamaan piipussa olevat halkeamat. Navetan katto oli päreistä tehty ja vaarassa syttyä palamaan piipun halkeamista tulleista kipinöistä. Muurari tai rappari pitäisi hommata, että asia saataisiin pois päiväjärjestyksestä.

Elina ei oikein keksinyt ketään. Olihan se kyllä Arvo, mutta pääsisikö katolle, kun sillä oli se puujalka. Arvo oli astunut saksalaisten virittämään miinaan sodan jälkeen. Arvelutti myöskin, että kuka se osaisi tehdä niin hyvän laastin, että muurari olisi tyytyväinen.

Ei keksitty, kuka sen rappauksen tekisi, kunnes Pertti laukaisi: “Mehän voitais Arin kans se tehdä, jos joku vain neuvoo laastin teon.” Elina ja Eevertti katsoivat meitä epäuskoisina. Pertti kuitenkin vakuutti heidät ja ryhdyimme tuumasta toimeen. Silmissämme siinteli jo kolikkojen määrä, jotka saisimme Elinalta hyvin tehdystä työstä. Elättelimme toiveita, että meistä tulisi oikein ammattimiehiä isona, oikein "vapaamuurareita", joilla muuraustyyli oli vapaa. Eihän me silloin tietty, että vapaamuurari tarkoitti aivan jotain muuta.

Eevertti löysi jostain navetan kätköistä säkin sementtiä ja kalkkia. Siihen aikaan ei Parmua vielä ollut joten laastin sekoittaminen oli ammattilaisen työtä. Eevertti meitä opasti, miten ja missä suhteessa aineita sekoitettiin. Ei muuta kun hiekka sementtiä ja kalakkia, niin kyllä se siitä. Laasti alkoi jo muistuttaa sitä laastia, mitä olimme Arvolle tehneet meidän navetan laajennustöissä. Muistin sieluni silmin miten taitava rappari Arvo oli. Aioin käyttää samaa taktiikka, oikein vapaasti kierteellä piippuun ja sitten silottamaan. Aiottiin Pertin kanssa näyttää millaisia vapaamuurareita olisimme. Päätettiin oikein kättä päälle lyömällä, että meistä tulee muurareita. Aateltiin, että koko kesä painetaan täysillä ja talvella vedetään lonkkaa. Rahaahan muurarin ammatissa tulisi roppa kaupalla. Joten ei sitä koko vuotta tarvitsisi töitä tehdä.