Saijalla on harjoitettu poronhoitoa niin kauan kuin sitä yleensä Suomessa on harjoitettu. Sitä ennen täällä pyydettiin peuroja elannoksi ja poronhoito onkin luonnollinen jatke sille. Saijalla on vanhoja peuranpyyntikuoppia Lemmenkujalla nähtävissä. Helsingissä Kansallismuseossa on Törmäsen Eeron omalta pelloltaan pihasaunan takaa v. -63 tai -65 löytämä reikäkivi, jota on aikoinaan käytetty peurojen tainnutukseen.
Kesytetty poro oli peuranpyyntiaikaan houkutuseläin. 1800-luvun puolivälissä poronhoito valtasi alaa peuroilta. Samojen sukujen jälkeläiset jatkavat samaa ammattia täällä edelleen: Törmäset, Saariniemet ja Ylitalot.
Sota keskeytti kaikesta toiminnan ja porotokat hävisivät. Suurin osa käytettiin ruokahuoltoon. Sodan jälkeen Lahtelan Eino ja Antti, Saariniemen (Ylimäisen) Väinö, Särkelän Einari, Ylitalon Ilmari, Ylitalon (Jussin) Väinö, Törmäsen (Alatalon) Erkki, Törmäsen (Siirtolan) Kaaleppi, Sulasalmen (Arolan) Anselmi ja Törmäsen (Miulus) Aapi, Miulus Ales ryhtyivät kokoamaan hajallaan olevia poroja kasaan. Työhön ryhtyi miehiä lähes jokaiselta porotilalta.
Saijalla käynnistyi poronhoito toisen kerran. Rakennettiin myös n. 120 km pitkä valtakunnan esteaita. Valtio kustansi sen, mutta poromiehet pääosin rakensivat. Sotien jälkeen poroja oli jäljellä uuden tynkä paliskunnan alueella (Sallan Pohjoinen Paliskunta ) ehkä 200 päätä. Nykyään eloon jätetään vuosittain n. 4800 kpl poroa. Korkeimmillaan luku on ollut n. 10 000 poroa ennen Tuntsan paloa 60-luvulla.
olevat porot. Porot oli kiinnitetty hihnoilla kankiin, joitten suuruus riippui poron koosta. Väinö tunsi tarkkaan poronsa ja osasi arvioida, millainen kanki tarvitaan. Kanget oli yleensä tehty 2-3 m pitkästä koivusta hakkaamalla. Kirveellä muotoiltiin ohuempi kohta keskelle, johon hihna kiinnitettiin. Oli tärkeätä tehdä ohennus keskelle. Jos poro veti sitä, niin se tarttui helposti kiinni johonkin eikä poro saanut vedettyä sitä perässä. Jos oli lunta, niin kanki polkaistiin lumeen.
Porot käytiin läpi yksi kerrallaan. Väinö varoitti joittenkin kohdalla, että jos tuo vaadin vasoo niin varo, se tulee varmasti vasaa puolustaessa päälle. "Tuolta vaatimelta et saa pankaa päästä muuten kuin ujuttamalla hihna Hevon alle. Siten vedä se siten, että pää on Hevossa kiinni. Näin pääset irrottamaan pangan niskantakasen. Jätä niskantakanen vielä sen verran kiinni, että se pääsee omia aikojaan irti. Jos sillä on vasa, niin varmasti tulee päälle jos vain on irti", hän opasti.
Eero hoiti 140 vaatimen tokkaa. Törmäsen Jaakko ja Uuno olivat hoitamassa omien talojensa porokarjaa ja samalla katsoivat Eeron perään, että kaikki meni hyvin, kun poika oli ensimmäistä kertaa näissä hommissa. Porot oli sijoitettu rinnakkain ja rivin kulkusuuntaan (avorivissä). Syöttö ja siirtosuunta oli sovittu etukäteen, ettei törmätty toisten poroihin. Myös oikea etäisyys porojen välillä oli tärkeä, etteivät päässeet sotkeutumaan toisiinsa.
Valtiolta saatiin avustusta, jotta voitiin ostaa poroja siitokseen kahdelta toiselta paliskunnalta; Pujotasta (Oraniemi) ja Kemi-Sompion paliskunnasta. Ei hengen edestäkään vasaa tapettu.
Tuntsan palon jälkeen oli laskettava poromäärää. Laidunmaita tuhoutui 22 000 ha ja poromäärä laski n. 7000 päähän. Ja sen jälkeen vielä lisää. Nykypäivinä myös pedot vievät ison osan poroista.
Ales Miulus oli Saijalla viimeinen, joka osasi vanhaa kuolajärven Lapinkieltä ja hän tuli toimeen metsälappalaisen kanssa. Venäjältä tuotiin v.1920 tienoilla teurastokka Kuolajärven kirkonkylälle. Ales oli ainoa, joka pystyi heidän kanssaan puhumaan.
Erään tarinan mukaan Miulus Ales, Siirto-Kaaleppi ja muutama muu oli laitettu asialle noutamaan takaisin kolttien varastamia poroja Hirvasjärven kylästä, joka jo silloin oli Venäjän puolella. Olivat tulleet kylään, jossa paikalla oli vain vanhuksia, naisia ja lapsia. Löytyi Kuolajärven paliskunnan merkissä olevia taljoja. Kyläläiset tarjosivat, "että saatta ottaa saman verran poroja heiltä takaisin, kuin oli taljojakin". Mutta tekivät heistä myöhemmin rikosilmoituksen, että olivat varastaneet. Ales ja muutama muu otettiin kiinni
ja toimitettiin Arkangeliin. Kuuden kuukauden tutkintavankeuden jälkeen heidät vapautettiin koska syytteet todettiin tekaistuiksi. Matka kesti mennessä kaksi viikkoa ja oletettavasti myös paluumatka olisi kestänyt sen saman kaksi viikkoa. Ales sai luvan lähteä omia teitä kotiin ja oli perillä jo parin päivän päästä. Kerrotaan, että Miulus Aapi syntyi yhdeksän kuukauden kuluttua kotiin tulosta. Saijan hautuumaalla olevasta Miulus Aapin hautakivestä voi laskea, milloin Ales pääsi kotiin.
Hihnavasotus
Viimeinen hihnavasotus Saijalla oli v. 1962. Vanhaa poromiessukua edustava Eero Törmänen, joka oli myös poliisina ja nyt eläkkeellä, kertoo viimeisestä hihnavasotuskeväästä näin:
Hän pääsi huhtikuussa jatkokoulusta 15-vuotiaana. Isä Väinö oli Värriön Torolehdossa, jonne oli koottu kiekerö heidän poroistaan. Kantavat vaatimet oli otettu kiinni. Eero lähti Törmäsen Kaarlon, eli Pikku-Kallen kanssa tämän traktorilla kohti Tuntsaa. Veivät sinne evästä Uunolle ja vasotushommiin. Traktorilla menivät Auermaojalle ja sieltä jatkoivat hiihtämällä Kallen johdolla kohti Torolehtoa. Perillä oli vahdin vaihtoja ja he tarkastivat hihnoissa